Autosta akku tyhjäksi

Joo-o, ei ihan mennyt kuin Strömsössä. Vein viime viikon lauantaina äidin ja hänen miesystävänsä teatteriin ja ajoin kotiin. Pikkusiskoni tuli uhkarohkeasti kyytiin. Kysyin häneltä sitä ennen, että onko hän nyt varmasti tehnyt kaiken elämässään, mitä on halunnut. Ei ollut, mutta kyytiin tuli, joten ilmeisesti hän luottaa ajotaitooni. Ei siinä mitään, ihan hyvin päästiin kotiin asti. Kun sammutin auton ja avasimme ovet, kuului piippaus-ääntä. Hetken mietin, mistä se voisi tulla, mutta en keksinyt syytä, joten ovi kiinni vaan.

Seuraavana päivänä äiti oli lähdössä viemään vanhaa ruoholeikkuriamme kaatopaikalle, mutta kappas, hänen autonsa ei käynnistynytkään. Nopeasti hän hiffasi, mistä voi olla kyse ja oikeassa hän oli – autosta oli akku tyhjentynyt. Se piippaus-ääni kuului, koska olin jättänyt valot päälle. Itse en olisi syytä keksinyt, koska en edes tiennyt laittaneeni niitä päälle 😀 Näin jälkeen päin ajatellen laitoin ne varmaan vahingossa silloin, kun oli yksi kiperämpi käännös ja sähläsin vilkun kanssa. Hyvä puoli tässä stoorissa on se, että äiti huomasi akun tyhjentyneen tuolloin, eikä vasta maanantaina aamulla töihin lähtiessään.

Eilen äiti kävi treenaamassa uintia ja menin hengenpelastajaksi mukaan ja sain ajaa rannalle ja takaisin kotiin. Edelleen äiti uskaltaa siis päästää minut rattiin. Siinä auringon osuessa asfalttiin (ja silmiin) muistin häivähdyksen siitä tunteesta, joka minulle tuli autokoulussa – ajaminen on kivaa. Etenkin silloin, kun saa vain ajaa eteenpäin. Pidän siitä, että ajaessa minun on keskityttävä siihen täysin. Pystyn kyllä keskustelemaan niitä näitä samalla, mutta en ehdi esimerkiksi kelaamaan päässäni mitään murheita. Kaikki sellaiset unohtuvat. Usein myös ennen rattiin tarttumista pelkään mahdollisia kolareita, mutta ajaessa en juuri ehdi niitäkään ajattelemaan. On vain se hetki.

Tuntuu hullulta, kuinka nopeasti kohta viisi viikkoa on mennyt. Aika Vaasassa on hurahtanut siivillä ja pian palaan takaisin Helsinkiin. Odotan sitä. Harjoittelu on mennyt hyvin ja olen oppinut uusia asioita. Olen päässyt tekemään paljon haastatteluja ja tämä viikko näyttää niiden suhteen kiireiseltä. Tuntuu hyvältä olla hyödyksi ja samalla päästä kehittämään itseään. En enää pelkää opintojen loppumista ja työelämään siirtymistä. Tiedän, että pärjään.

Onneksi pari viikkoa sitten Helsingissä käydessä vein jo osan vaatteistani pois. On vähemmän roudattavaa, kun menen takaisin. Tosin, sain yhden vaatekappaleen lisää vaatekaappiini – äiti osti minulle kivan kesämekon. Ajattelin käyttää sitä esimerkiksi rannalle mennessä. Sinne voi hyvin laittaa uikkarit alle. En ole monena kesänä uinut luonnonvesissä, koska jotenkin pelkään niitä tummia vesiä ja olen tuntenut suurta epävarmuutta vartalostani. Tänä kesänä en anna minkään sellaisen haitata elämääni. Aion nauttia tulevasta kesästä niin paljon kuin töiltäni ehdin. En olekaan blogiini vielä kirjoittanut, että pääsin kesäksi Eviraan viestintäharjoittelijaksi. Odotan sitä innolla ja minulla on jo nyt tervetullut olo mennä sinne. Haastattelusta helmikuussa jäi niin hyvä fiilis. On myös huippua päästä tekemään oman alan juttuja!

Viime perjantaina kävin shoppailemassa äidin ja pikkusiskoni kanssa ja kävimme Sweet Vaasassa herkuttelemassa. Snickers-juustokakku oli taivaallista! Huomenna aion leipoa jotain Radio Vaasan toimitukseen ja viedä torstaina herkut sinne. Perjantaina pomoni ei ole enää paikalla, vaikka luultavasti itse teen silloin lyhyemmän päivän, joten vien leipomukset jo torstaina, jotta hänkin pääsee niistä nauttimaan. Tai katsotaan nyt, kuinka hyvin sisäinen jauhopeukaloni herää. Äitienpäiväkakku onnistui ihan hyvin, joten olen luottavaisin mielin.

On se vaan elämä, ihmeellistä. Niin paljon kaikenlaista ja välillä kuitenkin tyhjää. Tai ei elämä varmaan koskaan ole tyhjää, vaan tunne siitä, että se olisi. Onneksi minulla on kyky suunnata katse tiukasti tulevaan, koska jos katsoo vain taakseen, on eteneminen vähintäänkin täynnä kompastumisia. Välillä mietin elämää vuoden eteenpäin, välillä viisi vuotta. Joskus ihan vain kaksi viikkoa. Yritän nähdä tulevaisuuden täynnä positiivisia asioita. Tiedän, että elämällä on välillä tapana pudottaa polvilleen ja viedä niin lähelle reunaa, että tuntuu mahdottomalta löytää keskelle. Mutta sen olen oppinut, ettei reunalta kovin helposti putoa.

Aurinkoa viikkoon! ❤

-Nora