Kävin Elastisen kuntosalilla, enkä vaivaantunut kertaakaan – keskinkertaisuuden määrittelee jokainen itse

Luin jokin aika sitten tämän kolumnin. Ärsyynnyin. Keskinkertaisuus aiheena on loistava ja myös ajankohtainen nykyajan suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Kyseistä kolumnia lukiessa minulle ei kuitenkaan välittynyt ehkä kolumnin pääpointiksi tarkoitettu sanoma (keskinkertaisuudessa ei ole mitään pahaa), vaan TFW:n ja heidän treenimetodinsa dissaaminen. Sen sijaan, että painaa metodin täysin alas ja maalaa sitä harjoittavista ihmisistä itsekkään kuvan, voisi vain todeta, ettei kyseinen treenimuoto sopinut itselleen.

Olen somesta seurannut paljon TFW:n meininkiä ja halunnut ottaa selvää, vastaako minulle välittynyt kuva todellisuutta. Somekuvista pursuaa mieletön yhteishenki ja tekemisen meininki. Treenit vievät äärirajoille ja jokaista kannustetaan. Vaikka treenimetodi on armeijatyylinen, ei siellä dissata, jos punnerruksia menee kaksi vähemmän kuin pitäisi. Tänään menin ystäväni ja hänen miesystävänsä kanssa ilmaiselle kokeilutunnille TFW:lle Helsingissä. Odotukseni ylittyivät.

Heti alusta alkaen oli tervetullut olo. Treeni alkoi parin minuutin motivaatiopuheella, mikä sai mieleni fokusoitumaan edessä olevaan treeniin ja unohtamaan kaiken muun. Nimenhuuto, alkulämppä. Kun ohjaaja antoi ohjeita, piti huutaa hallussa. Eniten mietin juuri tuota huutamista, että uskallanko ja pystynkö. Mutta paikan päällä unohdin miettiä sitä ja tein ihan täysillä huutoineen päivineen. Vaikka olen lähtökohtaisesti ulospäin aika rauhallinen ihminen, niin treenatessa revin itsestäni kaiken irti ja annan mennä täysillä. “Revin itsestäni kaiken irti” voi kuulostaa pahalta, mutta minulle kaikkensa antanut olo treenin jälkeen on paras olo ikinä. Silloin virtaa endorfiineja. Sen lisäksi, että treenillä on fyysisiä vaikutuksia, on ihmeellistä, mitä se saa aikaan pääkopassa. Tulee voimakas olo. Sellainen, että pärjää aina, mitä tahansa elämä tuo tullessaan.

Yksi asia jäi tämän päivän treenisessiosta erityisesti mieleeni: kaikki treenit tehtiin parin kanssa ja viimeisiä toistoja tekeviä kannustettiin porukalla. Kun olin ainut, joka teki yhden sarjan liikettä loppuun muiden ollessa jo valmiita, kaikki tulivat ympärilleni ja kannustivat. Se tuntui niin mielettömältä! Voin sanoa, että yhtäkkiä tuli paljon voimia lisää. Ylipäätään meininki oli aika epäsuomalainen, nimittäin vähän väliä heitettiin high fivet ohjaajan ja treenaajien kanssa. Eikä minulla ollut kertaakaan vaivaantunut olo.

Sitten vielä linkittämääni kolumniin. Kirjoittaja puhuu siinä keskinkertaisuudesta aivan kuin TFW:llä ihmisiä luokiteltaisiin elämässä pärjäämisen perusteella. Kyse on uskoakseni kuitenkin siitä, haluatko tehdä sen päivän treenisi keskinkertaisesti vai pyrkiä omaan parhaaseesi, joka sinulla juuri sinä päivänä on annettavanasi. Uskon tämän pätevän myös muihin ryhmäliikuntoihin, joissa haipataan porukkaa vetämään oman parhaan treenin. Eivätkä kaikki treenimuodot sovi kaikille. Onneksi liikuntalajeja on niin paljon, että varmasti jokainen löytää omansa.

kuva32

Ja keskinkertaisuus. Miten se määritellään? Eikö se ole lopulta jokaisen oma asia. Jokaisella on omat tavoitteet ja haasteet elämässään, eikä samoilla asioilla ole kaikille samoja merkityksiä. Mitä paremmin koet itse voivasi päättää elämästäsi, sen paremmin se on sinulla #hallussa

Helteistä viikkoa!

Nora

Advertisements

Perusasiat haltuun ja Hartsu täyteen

Aloitin juhannuksena kitaransoiton uudelleen. Lukioaikana kävin vajaan vuoden kitaratunneilla, mutta kärsivällisyyteni ei riittänyt ja vaadin itseltäni liikaa. Ihan kuin minusta olisi voinut tulla Juha Tapio kahdessa viikossa. En tiedä, olenko nykyään sen kärsivällisempi, mutta Juha Tapio en ole, eikä minusta sellaista kitaravirtuoosia kahdessa viikossa tule. Kitaransoiton uudelleen aloittamiseen minua innoitti kitaran korottaminen sisustuselementistä hyötykäyttöön. Naapurit ja kämppis saattavat olla pahoillaan. Olen myös viime aikoina kirjoittanut runoja ja biisilyriikoita sielun tyhjentymiseen asti ja minua kiehtoo ajatus, että voisin jonain päivänä tehdä oman biisin. Miltä tekstini kuulostaisivat säveliin käärittyinä? Nyt on vain otettava kitaransoiton perusasiat haltuun, jotta voin säveltää oman tuotannon ja täyttää Hartsun.

Fun fact: Meinaan jatkuvasti kirjoittaa kitarasta “hän”, kuten kirjoitin Instastoryyn uudesta kamerani mikrofonista, mutta ymmärrän sen kuulostavan oudolta #turkulainen

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet sellaisia, että mietin 50 asiaa samaan aikaan ja tunnen 150 tunnetta samaan aikaan. Välillä ajatukseni vievät minut synkkiin maisemiin, mutta sitten hymyilen. Sanon itselleni “sinä paskiainen selvisit siitä ja siitä kaikesta, selviät jatkossakin“. “Harmi”, ajattelevat jotkut jossain ja “Just niin!” toiset muualla. Usein havahdun hetkiin, jolloin tajuan, että ei hitsi, eihän juuri nyt tähän tarvita muuta kuin tämä hetki. Koen tämän olevan osa aikuistumista, ettei koko ajan tarvitse jotain tai jotakuta, vaan hetkessä itsessään ja minussa on kaikki, mitkä siihen riittävät.

kuva31

Taidan jokaisessa postauksessa mainita ajankulusta. Se vaan hujahtaa ohi silmien. Nyt on jo heinäkuu. Välillä meinaa tulla stressiä eri asioista, mutta toisaalta koen paljon onnellisuutta niin isoista kuin pienistäkin jutuista: työharjoittelussa on mennyt paremmin kuin hyvin, uudet asumiskuviot tuntuvat järjestyvän, eikä minun tarvinnut sunnuntaina korjata huulipunaa kertaakaan kaupungilla ollessa. Ja Ellinooran keikka sunnuntaina oli best ❤ Monenlaiset asiat saavat tällä hetkellä minut hymyilemään, välillä arvaamattomasti kaupan kassajonossa. Luotan elämään ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, enkä yritä jatkuvasti hallita sitä. Uskon, että elämä kantaa ja että osaan myös tehdä parempia valintoja kuin tähän asti. Yritys ainakin on kova.

Niin se vaan menee – koko päivän satoi, mutta nyt jo melkein paistaa aurinko.

Iloa viikkoon!

Nora

 

 

“Elämä on rauhansopimus”

Mieli etsii jotain suurta suurempaa,
jonka kohta myydä voi, tai unohtaa –
Ja jälkeen taistelunkin, juuri tauonneen
pahan piiloista se alkaa uudelleen…

Elämä on suuri rauhansopimus,
josta jälkeen jää vain allekirjoitus –
Ja lapsi pelkää jossakin, kun ilta on:
Liekkimyrskyn alla orpo, osaton.

kuva27

Vuodet väistyy, eikä niistä kiinni saa –
Kaikki tässä on, muu vain kuvitelmaa…
Me rakastumme itseemme ja elämään,
kunnes hajoamme tyhjään tykkänään…

-Hector

Rakastan Hectorin biisejä, hänen ääntään. Hänen biiseissään on niin paljon sanomaa ja lyriikat koskettavat syvältä. Olen huomannut kuuntelevani häntä etenkin silloin, kun elämässäni olevat myrskyt ovat laantumaan päin. Niin kuin tuntuu, että nyt.

Viime viikon uin pohjavesissä, mutta tällä viikolla on ollut ihan eri fiilis. Osittain päätin maanantaina, että nyt saakeli. Eilen menin siskoni kanssa Suomipopin ilmaiskonserttiin Kaisaniemeen kuuntelemaan JVG:n ja Sunrise Avenuen keikat. Tunnelma oli mieletön ja aurinko paistoi taivaan täydeltä. Tosin nolasin itseni turvatarkastuksessa ennen sisäänpääsyä. Laukussani oli täytetty vesipullo, jota ei tietenkään saanut viedä konserttialueelle. Niinpä jouduin kaatamaan sen maahan jalkojeni juureen (komean järjestyksenvalvojan edessä) ja tulipa syyllinen olo, koska ihan kuin olisin ollut salakuljettamassa kirkasta viinaa 😀

kuva28

Olen kohta ollut Evirassa kaksi viikkoa työharjoittelussa ja joka päivä opin lisää. Viihdyn siellä hyvin ja työporukka on ihana! Kirjoitan harjoittelusta enemmän, kun viikkoja kertyy lisää. Evirassa on liukuva työaika ja olen huomannut yhden oudon asian: vaikka voisin mennä duuniin vasta vaikka kymmeneksi, aloitan joka aamu vähän seitsemän jälkeen. Minulla on lyhyt työmatka metrolla ja bussilla ja nykyään aamuisin vain pompsahdan pystyyn klo 6 aikoihin. Pääsee ainakin aikaisin kotiin, kun aloittaa päivän heti aamusta. Ja on raukea fiilis astua tyhjään toimistoon ja laittaa hommat rauhassa käyntiin. Mutta tästä kaikesta lisää toisessa postauksessa lähitulevaisuudessa.

Aika se vain jatkaa nopeaa kulkuaan. Tämä kesä on ohi ennen kuin huomaankaan. Odotan edelleen syksyä malttamattomana. Odotan tulevaisuutta malttamattomana. Olen lähtökuopissa, uusien juttujen edessä. Tiedän, että ne viimeistään ravistavat minut hereille, jos ei nyt ihan siltä tunnu. Ainakaan tarpeeksi.

-Nora

 

Mitä jos

Se mistä haaveilen, ei koskaan toteudu.

Odotan elämältä liikaa, kuitenkin.

En koskaan pääse eroon ahdistuksesta.

Kuolen ennen kuin ehdin tehdä kaiken.

kuva24

En sovi tähän maailmaan.

En koskaan toivu syömishäiriöstä täysin.

En koskaan toivu mistään täysin.

En kestä seuraavaa iskua.

Se lyö niin kovaa, et sattuu bäng bäng bäng.

kuva26

En olekaan vahva.

Kesästä tuleekin kylmä. Sään puolesta tai muuten.

En koskaan löydä.

Sydämestäni tulee silppua, eivätkä silmäni enää peilaa sielua.

Lähden.

Minuun voi murtautua niin kuin haluaa.

-Nora

10 vuotta keliaakikkona

Tänä keväänä, juurikin nyt toukokuussa, on tullut täyteen kymmenen vuotta siitä, kun sain diagnoosin keliakiasta. Yläasteen seitsemäs luokka oli silloin juuri päättymässä, joten minulla oli hyvin kesä aikaa perehtyä gluteenittomaan ruokavalioon. Keliakian löytämiseen meni kohdallani hieman reilu vuosi. Oireet alkoivat nivelkivuilla, jotka etenkin sormissa olivat välillä pahoja. Muistan joitakin käsityötunteja, jolloin lapasten kutominen tuotti tuskaa, koska sormeni olivat niin jäykät.

Vähitellen mukaan tulivat vatsakivut. Myös erilaisia epämääräisiä oireita ilmeni, kuten päänsärkyä ja väsymystä. En vieläkään tiedä, miten lääkäri ymmärsi tutkia keliakian mahdollisuuden, koska en tiedä lähisuvussani ketään, jolla keliakiaa olisi diagnosoitu. Diagnoosi varmistui gastroskopialla eli mahalaukun tähystyksellä ja kiitän luojaa siitä, että olin niin nuori, että minut nukutettiin. Olin ihan paniikissa sitä ennen, ehkä tämä kuvastaa tilannetta hyvin: olin auttamassa isäpuoltani sikalassa ja yleensä en juurikaan digannut siitä, mutta edellisinä päivinä ennen tähystystä kuiskasin hiljaa mielessäni “toivon todellakin, että pääsen tänne pian uudelleen“. Pääsin, mutta en muista olleeni siitä niin kiitollinen.

Kun lääkäri kertoi minulta löytyneen keliakia, purskahdin itkuun. En tiennyt, mitä keliakia on, joten tietenkin ylidramaattisena ihmisenä kuvittelin saaneeni elinaikaa kaksi viikkoa. Lääkäri kysyi, tiesinkö, mistä oli kyse ja kertoi sitten. Huojennus valtasi minut. Ei lääkehoitoa, ei kuolemantuomiota. Minun on ainoastaan noudatettava gluteenitonta ruokavaliota äärimmäisen tarkasti koko loppuelämäni. Ja vaikka tämä voi kuulostaa sarkastiselta, niin sitä se ei ole. En ole missään vaiheessa kokenut keliakiaa riesaksi.

kuva22
Kahvila Ylikivassa Vaasassa kaikki tarjottava on gluteenitonta.

Nopeaan sopeutumiseen vaikutti oireiden häviäminen gluteenittomalla ruokavaliolla ja se, ettei minulla ollutkaan esimerkiksi nivelreumaa, jota oireiden perusteella epäiltiin. Tosin nivelreuma on yksi keliakian liitännäissairauksista ja suvussani on sitä, joten koskaan ei voi olla varma, etteikö se jossain vaiheessa puhkeaisi. Talvisin sormieni nivelet saattavat välillä kipeytyä, mutta se on lievää. Kilpirauhasongelmat ovat myös tyypillisiä keliakian liitännäissairauksia ja niihin olen valitettavasti joutunut tutustumaan omakohtaisesti. Tosin uskon, että anoreksia aikoinaan laukaisi kilpirauhasen toimintahäiriöt. Mutta olen kesästä 2014 lähtien ollut ilman lääkitystä ja välillä käynyt verikokeissa tarkkailemassa tilannetta ja arvot ovat pysyneet normaaleina. Maanantaina menen taas chekkaamaan tilanteen.

Joillekin kilpirauhashäiriöt tuottavat tuskallisia oireita, mutta itse en aikoinaan huomannut olossani mitään muutosta. Olin yllättynyt, kun lääkäri kertoi niistä. Aluksi minulla diagnosoitiin kilpirauhasen liikatoiminta, joka liiallisella lääkityksellä kääntyi vajaatoiminnaksi. En kertaakaan huomannut olossani muutosta. Siksi en voi esimerkiksi nytkään olla varma, joten on hyvä käydä silloin tällöin verikokeissa selvittämässä asiaa.

kuva20

kuva21

Vaikka en ole ikinä kokenut keliakiaa riesaksi, niin Doris-keksit ja Lidlin paistopisteet ovat syitä, miksi välillä keliakia harmittaa minua. Aika hyvin siis menee. Äidistä oli suuri apu ja tuki alussa, koska hän osti kaupasta erilaisia tuotteita ja sain etsiä lemppari-leipiä ja muita herkkuja. Minulle myös tehtiin keittiöön oma ruokanurkkaus, jossa oli vain gluteenittomat tuotteet. Samoin sain jääkaappiin oman hyllyn, jossa oli voini ja juustoni. Keliakian kanssa ruokailu on murun tarkkaa, sillä jo pienestä määrästä gluteenia voi tulla todella sairaaksi. Ja etenkin nyt, kun aikaa diagnoosista on kulunut jo kymmenen vuotta, on gluteenista johtuvat oireet rajuja. Olen kymmenen vuoden aikana about viisi kertaa vahingossa syönyt gluteenia. Viimeksi keväällä 2015, kun söin vahingossa proteiinipatukan, joka ei ollutkaan gluteeniton. En ollut ollut kaupassa riittävän huolellinen.

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin kauppareissuihin. Luen aina pakkausselosteet. Vaikka tuote olisi sellainen, jota olisin ostanut satamiljoonaa kertaa, tarkistan silti. Tuoteselosteet voivat muuttua, enkä halua ottaa mitään riskejä. Ja välillä gluteenia on tuotteissa, joissa sitä ei ikinä uskoisi olevan! Kuten kondomeissa 😀 Törmäsin juuri yhtenä päivänä juttuun, jossa kerrottiin merkistä, joka valmistaa gluteenittomia kondomeita ja samassa jutussa kerrottiin, miksi monissa sellaisissa tuotteissa gluteenia on. Niin kauan kuin gluteenia ei joudu suuhuni, olen turvassa, mutta ihokeliaakikoille jo kosketus gluteenia sisältävän tuotteen kanssa voi aiheuttaa pahoja oireita. Joissakin shampoissa, hammastahnoissa, deodoranteissa jne. on gluteenia.

kuva19

Toissapäivänä olin ottamassa äidin luona jääkaapista vanilja-rahkan, mutta onneksi tosiaan aina luen pakkausselosteet, sillä se sisälsi gluteenia. Muita vaaranpaikkoja ovat jäätelöt ja monet suklaat, joissa ei helposti ajattele olevan gluteenia. Minulle se on jo itsestään selvää, että gluteenia voi olla melkeinpä missä vain. Mutta ymmärrän hyvin, etteivät ei-keliaakikot aina tule ajatelleeksi kaikkia vaaranpaikkoja. Siksi usein esimerkiksi kylässä varmistan, mistä mikäkin on tehty ja välillä minulle annetaan tuotteiden pakkaukset, joista voin itse varmistaa. Välillä muilta vaaditaan siis kärsivällisyyttä, mutta en tee sitä ollakseni hankala, vaan välttääkseni joutumasta asumaan viikkoa vessassa, näin kauniisti sanottuna 😀

Kun rupean kirjoittamaan keliakiasta, aihe tuntuu loputtomalta. Kuitenkaan arjessani en juuri ajattele sitä. Vaikka luen pakkausselosteita ja pyyhin hysteerisesti muruja keittiössä, keliakia on niin luonnollinen osa elämääni, että se vain on siinä mukana. Vähän kuin huomaamatta. Tuntuisi todella oudolta, jos keliakia voisi parantua. Että jonain päivänä voisin ostaa ruisleipää, Doris-keksejä ja Lidlin nakkicroissantteja. Että voisin valita ravintolan ruokalistalta ihan mitä vain. Ettei olisi ikinä hetkiä, kun miettisin, voinko luottaa tähän ruokamestaan. Ja että kauppareissut kestäisivät kymmenen minuuttia vähemmän. Mutta en valita. Keliakia on osa minua ja me tullaan oikein hyvin toimeen.

Ja aina oppii uutta! Kuten sen, että kondomeissakin voi olla gluteenia. Kymmenen vuotta meni saada tämä tieto.

Kaikkea hyvää tulevaan viikkoon!

-Nora

 

Autosta akku tyhjäksi

Joo-o, ei ihan mennyt kuin Strömsössä. Vein viime viikon lauantaina äidin ja hänen miesystävänsä teatteriin ja ajoin kotiin. Pikkusiskoni tuli uhkarohkeasti kyytiin. Kysyin häneltä sitä ennen, että onko hän nyt varmasti tehnyt kaiken elämässään, mitä on halunnut. Ei ollut, mutta kyytiin tuli, joten ilmeisesti hän luottaa ajotaitooni. Ei siinä mitään, ihan hyvin päästiin kotiin asti. Kun sammutin auton ja avasimme ovet, kuului piippaus-ääntä. Hetken mietin, mistä se voisi tulla, mutta en keksinyt syytä, joten ovi kiinni vaan.

Seuraavana päivänä äiti oli lähdössä viemään vanhaa ruoholeikkuriamme kaatopaikalle, mutta kappas, hänen autonsa ei käynnistynytkään. Nopeasti hän hiffasi, mistä voi olla kyse ja oikeassa hän oli – autosta oli akku tyhjentynyt. Se piippaus-ääni kuului, koska olin jättänyt valot päälle. Itse en olisi syytä keksinyt, koska en edes tiennyt laittaneeni niitä päälle 😀 Näin jälkeen päin ajatellen laitoin ne varmaan vahingossa silloin, kun oli yksi kiperämpi käännös ja sähläsin vilkun kanssa. Hyvä puoli tässä stoorissa on se, että äiti huomasi akun tyhjentyneen tuolloin, eikä vasta maanantaina aamulla töihin lähtiessään.

Eilen äiti kävi treenaamassa uintia ja menin hengenpelastajaksi mukaan ja sain ajaa rannalle ja takaisin kotiin. Edelleen äiti uskaltaa siis päästää minut rattiin. Siinä auringon osuessa asfalttiin (ja silmiin) muistin häivähdyksen siitä tunteesta, joka minulle tuli autokoulussa – ajaminen on kivaa. Etenkin silloin, kun saa vain ajaa eteenpäin. Pidän siitä, että ajaessa minun on keskityttävä siihen täysin. Pystyn kyllä keskustelemaan niitä näitä samalla, mutta en ehdi esimerkiksi kelaamaan päässäni mitään murheita. Kaikki sellaiset unohtuvat. Usein myös ennen rattiin tarttumista pelkään mahdollisia kolareita, mutta ajaessa en juuri ehdi niitäkään ajattelemaan. On vain se hetki.

kuva18

Tuntuu hullulta, kuinka nopeasti kohta viisi viikkoa on mennyt. Aika Vaasassa on hurahtanut siivillä ja pian palaan takaisin Helsinkiin. Odotan sitä. Harjoittelu on mennyt hyvin ja olen oppinut uusia asioita. Olen päässyt tekemään paljon haastatteluja ja tämä viikko näyttää niiden suhteen kiireiseltä. Tuntuu hyvältä olla hyödyksi ja samalla päästä kehittämään itseään. En enää pelkää opintojen loppumista ja työelämään siirtymistä. Tiedän, että pärjään.

Onneksi pari viikkoa sitten Helsingissä käydessä vein jo osan vaatteistani pois. On vähemmän roudattavaa, kun menen takaisin. Tosin, sain yhden vaatekappaleen lisää vaatekaappiini – äiti osti minulle kivan kesämekon. Ajattelin käyttää sitä esimerkiksi rannalle mennessä. Sinne voi hyvin laittaa uikkarit alle. En ole monena kesänä uinut luonnonvesissä, koska jotenkin pelkään niitä tummia vesiä ja olen tuntenut suurta epävarmuutta vartalostani. Tänä kesänä en anna minkään sellaisen haitata elämääni. Aion nauttia tulevasta kesästä niin paljon kuin töiltäni ehdin. En olekaan blogiini vielä kirjoittanut, että pääsin kesäksi Eviraan viestintäharjoittelijaksi. Odotan sitä innolla ja minulla on jo nyt tervetullut olo mennä sinne. Haastattelusta helmikuussa jäi niin hyvä fiilis. On myös huippua päästä tekemään oman alan juttuja!

kuva17

Viime perjantaina kävin shoppailemassa äidin ja pikkusiskoni kanssa ja kävimme Sweet Vaasassa herkuttelemassa. Snickers-juustokakku oli taivaallista! Huomenna aion leipoa jotain Radio Vaasan toimitukseen ja viedä torstaina herkut sinne. Perjantaina pomoni ei ole enää paikalla, vaikka luultavasti itse teen silloin lyhyemmän päivän, joten vien leipomukset jo torstaina, jotta hänkin pääsee niistä nauttimaan. Tai katsotaan nyt, kuinka hyvin sisäinen jauhopeukaloni herää. Äitienpäiväkakku onnistui ihan hyvin, joten olen luottavaisin mielin.

On se vaan elämä, ihmeellistä. Niin paljon kaikenlaista ja välillä kuitenkin tyhjää. Tai ei elämä varmaan koskaan ole tyhjää, vaan tunne siitä, että se olisi. Onneksi minulla on kyky suunnata katse tiukasti tulevaan, koska jos katsoo vain taakseen, on eteneminen vähintäänkin täynnä kompastumisia. Välillä mietin elämää vuoden eteenpäin, välillä viisi vuotta. Joskus ihan vain kaksi viikkoa. Yritän nähdä tulevaisuuden täynnä positiivisia asioita. Tiedän, että elämällä on välillä tapana pudottaa polvilleen ja viedä niin lähelle reunaa, että tuntuu mahdottomalta löytää keskelle. Mutta sen olen oppinut, ettei reunalta kovin helposti putoa.

Aurinkoa viikkoon! ❤

-Nora

 

 

Mitä jos loukkaan?

Olen viime aikoina pohtinut paljon nykyistä keskustelukulttuuriamme – tai pikemminkin sen puutetta. Sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla ihmiset huutelevat mitä sattuu ja aina joihinkin sattuu. Jotkin huuteluista ovat yksioikoisesti täysin perseestä. Sellaiset, joita ei perustella ja jotka lauotaan tarkoituksella ilkeästi. Niissä huuteluissa ei edes haluta ymmärtää vastapuolta. Paljon näkyy myös tietämättömyydestä johtuvia sanasotia. Ja niitä, joissa ihmiset takertuvat mielipiteisiinsä vanhoista tottumuksista, tiedon ja/tai suvaitsemattomuuden puutteesta ja haluttomuudesta myöntää, että vastapuolen argumentissa onkin järkeä.

Yksi asia huolettaa erityisen paljon siinä, että somessa ihmiset helposti unohtavat inhimillisyyden: se alkaa unohtua myös kanssakäymisessä somen ulkopuolella. Kun suuri osa kommunikoinnista tapahtuu teknisen laitteen välityksellä, alkaa unohtua, että niiden laitteiden takana on inhimillinen tyyppi. Ei enää asetuta edes hetkeksi toisten saappaisiin, vaan tuijotetaan pelkästään omaa napaa. Okei, onhan se totta, että eniten ihmisiä kiinnostavat omat asiansa ja elämäntapahtumansa. Niin minuakin. Mutta missä vaiheessa kaikesta tuli niin läpinäkyvää? Enää ei edes yritetä peitellä sitä, että muiden jutut eivät inspaa. Tiedän nyt kärjistäväni, mutta nappasitko pointtini?

Olen nykyään 2 x varovaisempi julki tuomissani mielipiteissä. Mietin enemmän etukäteen, mitä sanon ja henkisesti varaudun paskamyrskyihin. Yksi asia minua kuvottaa yli kaiken: miksi ihmiset, jotka tuntevat minut, haluavat ymmärtää tarkoitukseni loukkaaviksi, vaikka mielipiteeni tai toimintani voi tulkita myös toisin? Jos mielipiteeni jää epäselväksi, minulta voi asiallisesti kysyä tarkennusta ja ihan varmasti sellaisen annan. Ensimmäisen reaktion ei tarvitse pitää sisällään syytöksiä siitä, että olen paska ja huono ihminen. Jos satutan sinua, en tee sitä tahallani. Jos kerrot, että loukkasin, kuuntelen miksi ja keskustelen mielelläni kanssasi, jotta tilanne saadaan selvitettyä. Koska, one more time: en halua loukata.

kuva16.jpg

Seuraan yhteiskunnan tapahtumia ja keskusteluja eri aiheista. Minulla herää mielipiteitä. Pidän siitä, että ihmisillä on omia ajatuksia ja niitä voidaan keskustellen jakaa. Jos olemme eri mieltä, se ei haittaa. Keskustelujen ei tarvitse päättyä siihen, että olemme lopulta asiasta samaa mieltä. Pääasia on, että keskustelun jälkeen ymmärrämme, miksi ajattelemme asioista, kuten ajattelemme. Tiedän ajatustesi taustat ja sinä minun. Todennäköisesti molemmat saamme keskustelusta irti ja uutta pureskeltavaa asioiden tiimoilta. Ajattelumme laajentuu ja mitä enemmän eri näkökulmia karttuu, sitä helpommin voi purkaa omaa mielipidettään ja pohtia, onko se muuttunut jotenkin muiden vaikutteiden myötä.

Someraivot ovat osoittaneet, kuinka valtavan suuri tarve ihmisillä on saada “syytetyt” jalkapuihin. Someraivoilla ei ole rajoja. Ne ovat henkisiä joukkotuhoja. Teri Niitin tapaus on yksi surullisimmista. Jos nykyiseen somekulttuuriin ei tule muutosta, ei tule someravoistakaan loppua. En halua muuttua ihmiseksi, joka ei uskalla muodostaa asioista omia mielipiteitään ja tuoda niitä julki. Ja olisihan se supertylsää, jos ympärillä olisi vain nyökyttelijöitä ja “joo joo -ihmisiä”, joiden mielipiteet muuttuvat keskustelukumppanin mukaan. Siispä otan jatkossakin kantaa haluamiini asioihin ja yritän olla tarkka siinä, miten, milloin ja missä sanon mitäkin.

Pohtimista viikonloppuun.

-Nora