Muutos

IMG_0382[1]

Kirjoitin viime postauksessa uudenvuodenlupauksista, joita aion tehdä. Vaikka uudenvuodenlupaukset herättävät ihmisissä ristiriitaisia ajatuksia, itse pidän niistä. Rinnastan ne tavoitteisiin, mutta onhan niissä myös ripaus haavetta. Tänä vuonna pyrin kuitenkin olemaan hyvin realistinen uudenvuodenlupausteni suhteen. Aion tehdä gradua ja muutenkin edistää opintojani koko ajan, mutta aion pitää paremman huolen jaksamisestani. Olen päättänyt ottaa opintolainan, jos tilanne alkaa näyttää siltä ja olla stressaamatta siitä liiaksi. Aion myös jatkaa radio-ohjelmaani ja kehittyä radiojuontajana.

Yksi konkreettisimmista lupauksistani pärähtää käyntiin huomisesta alkaen: MT-personaltrainingin Muutos-valmennus. Elämäntapani ovat viimeisen vuoden aikana olleet aikalailla sitä sun tätä ja nyt aion laittaa niille stopin. Etenkin ruokapuolessa on paljon korjattavaa ja siihen aion erityisesti keskittyä. Valmennukseen kuuluu yhteinen Facebook-ryhmä, jossa on muutkin muutoslaiset ja valmentajat tekevät jokaiselle henkilökohtaisen treeniohjelman sekä ruokavaliosuunnitelman. Äsken ne saapuivat sähköpostiini ja olen täynnä intoa! Haasteita tulee varmasti olemaan etenkin säännöllisessä syömisessä, mutta jostain pitää aloittaa.

En aio ottaa valmennuksesta stressiä, mutta panostan siihen silti. Haluan oppia syömään normaalia ruokaa (gluteenitonta keliakiani vuoksi) ja nauttimaan ruoanlaitosta ainakin jossain määrin. Onneksi saan ihania reseptejä käyttööni ja jo niitä katsoessa tuli nälkä. Valmennuksessa ei tarvitse punnita ruokia, eikä laskea kaloreita. Ruokavalio on suuntaa antava, eli saan itse päättää, syönkö päivälliseksi bataattia vai perunaa jne., eikä ruoka-aikoja ole määrätty valmiiksi. Tavoitteena on 4-6 ateriaa päivässä.  Odotan malttamattomana, että pääsen vauhtiin ja huomaan, kuinka energiatasot kohoavat, kun proteiinipatukka ei korvaa aterioita kolme kertaa päivässä. Herkkupäivät ovat myös sallittuja, mutta tietenkin järki hommassa mukana.

Olen ihan koukussa markkinoille ilmestyneisiin proteiinirahkoihin / -vanukkaisiin. Ne maistuvat taivaallisilta, mutta myös lisäainemäärät hipovat pilviä. Olen alkanut miettiä, minkälaisia vaikutuksia niillä oikeasti voi olla terveyteen, etenkin paljon syötyinä. Voivatko ne aiheuttaa esim. häikkää hormonitoiminnassa? Ne ovat niin uusia juttuja, ettei niiden pitkäaikaisvaikutuksista tiedetä. Mutta jos katsoo ainesosaluetteloita, ei niitä kannata syödä päivittäin. Tähänkin varmasti tulee muutos, kun alan tankkaamaan normaalia safkaa koneeseeen, mitä kehoni todella tarvitsee. Protskuvanukkaat jääköön pahan päivän varalle.

Unenlaatuni on ollut jo yli vuoden heikkoa. Toki siihen on vaikuttanut muutkin asiat kuin retuperällä oleva ruokavalio, mutta uskon, että ruokavaliolla on älyttömän suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnissa. Lähden kokoamaan hyvinvointiani pala kerrallaan kokoon. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Se miten syön vaikuttaa siihen, miten nukun. Oloni on usein väsynyt, silmäpussini laahaavat polvissa ja vatsaa turvottaa harva se päivä. Koen myös, että ilman säännöllistä ruokarytmiä ja kunnon ruokaa olen alttiimpi mieliteoille ja tunnesyömiselle.

Haluan myös nähdä kunnolla treenieni tulokset ja nauttia treeneistä enemmän. Lähtökohtaisesti tykkään lähteä salille ja lenkkipolulle, mutta jos vatsaa kivistää ja turvottaa ja nukuttuja tunteja on takana 4-5, ei treeni kulje kovinkaan hyvin. Nyt siihen tulee muutos! Valmennus kestää kahdeksan viikkoa ja tarkoitus on saada aikaan pysyvä muutos. Se tulee vaatimaan työtä ja itsensä psyykkaamista, mutta en voi enkä halua jatkaa enää näin. Tämä elämäntapa näkyy minussa jo nyt. Miltä näytän ja miten voin viiden vuoden päästä, jos jatkaisin näin? Siitä en halua ottaa selvää.

Minkälaisia uudenvuodenlupauksia teillä on? Vai onko teistä niitä turha tehdä? 🙂

Nora

 

 

 

Advertisements

UV: Hugh Hefner, vanhat valokuvat ja päänsärky

Tänään on vuoden 2018 ensimmäinen päivä, jee! Sosiaalinen media on täyttynyt ihmisten tarinoista siitä, miten heidän edellinen vuotensa meni. Monille vuosi oli haasteellinen ja täynnä koettelemuksia, mutta nyt ollaan toivoa täynnä. Ja niin kannattaa ollakin! Itselleni vuosi 2017 oli ahdistuksen kulta-aikaa, mutta ehkä juuri se laittoi minut tekemään muutoksia elämässäni. Ilman tietynlaista suunnan kadotusta en ehkä olisi nyt tällaisessa elämäntilanteessa: Helsingissä ja tekemässä kahta tutkintoa. Opin viime vuodesta valtavasti ja oppiminen jatkukoon tänäkin vuonna.

Olin suunnitellut jo etukäteen viettäväni tämän uuden vuoden yksin ja se osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä olin kipeä. Olen ollut jo viikon flunssassa, mutta nyt niistämiselle alkaa näkyä loppua. Eilen kärsin kovasta päänsärystä, joka onneksi helpotti vähän ennen kuin kello löi kaksitoista. Kävin päivällä kevyellä kävelyllä ja ostin hieman herkkuja illaksi, joiden kanssa käperryin sohvalle viltin alle telkun eteen.

Olin ajatellut katsoa Mamma Mia! -elokuvan, mutta katsoimme sen jo jouluaattona, joten päätin tsekata, mitä telkusta tulee. Hugh Hefnerin dokumentti lävähti eteeni ja jäin seuraamaan sitä. Olin ensin huvittunut siitä, että vuoteni vaihtuu Hefnerin parissa, mutta se olikin varsin avartavaa. Vaikka hänen elämänsä oli pinnallista, hän oli syvällinen. Hän vaikutti 1950-60-luvuilla moniin tärkeisiin asioihin. Hän mm. kutsui tv-ohjelmaansa eri taustaisia ihmisiä, eikä esim. syrjinyt ihonvärin perusteella. Hänen klubinsa olivat kaikille avoinna. Hän myös edisti naisten ehkäisyasiaa. Ohjelmassa oli feministien haastatteluja ja he tuomitsivat Hefnerin toimet aika jyrkästi, mitä olen itsekin aikaisemmin tehnyt tietämättä hänestä muuta kuin hänen Playboy-lehtensä.

Suurimpana mieleeni jäi se, että Hefner etsi aina rakkautta. Hän sanoi dokumentissa, ettei tunne itseään omaksi itsekseen, jos ei ole rakastunut. Hänellä oli välillä useampi tyttöystävä samaan aikaan ja hän oli kuolemaansa asti nuorten naisten ympäröimä. Siinä on jotain surullista. Ei nuorissa naisissa, vaan siinä, että hän jahtasi koko elämänsä rakkautta. Hän pohti ohjelmassa syytä siihen ja ajatteli sen johtuvan karusta lapsuudestaan. Tänä syksynä kehityspsykologiaa opiskelleena olen sisäistänyt sitä, kuinka paljon aikaisemmat kokemuksemme vaikuttavat meihin. Etenkin lapsuudessa tapahtuneet asiat ovat merkityksellisiä, niin hyvässä kuin pahassa.

Dokumenttia katsoessani tajusin, kuinka paljon arvostan sitä, mitä Hefner sai yhteiskunnassa aikaan. Hän iski tabuaiheisiin ja rohkaisi ihmisiä tuomaan mielipiteensä esiin. Hän halusi ymmärtää erilaisia näkökantoja ja poistaa perusteettomia sääntöjä. Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat rohkeasti seistä sanojensa, tekojensa ja ajatustensa takana.

kuva 546

Katsoin myös vanhoja valokuvia, sillä mikä on parempi tapa aloittaa uusi vuosi kuin nostalgisoida mennyttä? 😀 Valokuvat veivät monien vuosien päähän ja niistä huokui aika, josta tuntuu olevan ikuisuus. Mutta arvatkaa mitä? Myös esimerkiksi ensimmäisestä ja toisestakin yliopistovuodestani alkaa tuntua olevan ikuisuus. Minulle ikuisuus taitaa olla harvinaisen lyhyt aika. Tiedättekö, se menee näin: yhtäkkiä vaan tajuaa, ettei saa jotain aikaa tuntumaan ihossaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Niiden muisteleminen ei saa itkemään, ei nauramaan. Ne ovat siirtyneet osaksi menneisyyttä, eikä niihin kerta kaikkiaan enää ole paluuta.

kuva 545

On aika keskittyä tulevaan. Lähden huomenna takaisin Helsinkiin ja aion seitsemän tunnin linja-automatkalla kirjoittaa ylös tavoitteeni tälle vuodelle. Ne ovat jo lähes valmiina mielessäni ja tänään tein yhden konkreettisen asian yhden tavoitteeni eteen. Siitä ja muista tavoitteista lisää ensi postauksessa. Toivon kaikille upeaa vuotta 2018! Toivon myös, että huomenna matkapahoinvointini pysyy aisoissa.

kuva 547

Tällä asenteella tähän vuoteen!

Nora

Joulu 2017

kuva 544

Eilen oli kauan odotettu jouluaatto ja ihmeellisesti se on nyt ohi. Onneksi on vielä pyhäpäiviä jäljellä, samoin jouluruokaa. Tulin Vaasaan viettämään joulua äitini ja neljän sisarukseni kanssa. Tänä jouluna ei tainnut kenelläkään olla minkäänlaista stressiä jouluvalmisteluista ja silti kaikki saatiin hoidettua. Kotona on joulun tunnelma. Aattona nukuimme pitkään, katsoimme joulurauhanjulistuksen, kävimme hautausmaalla, saunassa ja aterioimme herkullista ruokaa. Lopuksi pikkusiskoni toimi joulupukkina ja jakoi lahjat.

kuva 529

kuva 530

kuva 532

kuva 543

kuva 520

Joulurauhanjulistus on ehkä vahvin perinne mitä meillä on ja toivon, että jonain vuonna pystyn olemaan Turussa silloin paikan päällä. Rakastan muutenkin jouluisin röhnöttää sohvalla ja katsoa televisiota joulukuusen valojen loisteessa. Olemme katsoneet tänä jouluna mm. Raskasta joulua -konsertin ja Bruno Marssin keikan. Aattoiltana pistimme pyörimään Mamma Mia! -elokuvan. Olen nähnyt sen kymmeniä kertoja, mutta se vaan on niin loistava! Ja Meryl Streep ❤

kuva 521

kuva 527

Laitoimme ulos kynttilöitä palamaan ja ihailimme myös muiden pihojen valoja. Monet ovat panostaneet jouluvaloihin ja se on mahtavaa, koska silloin pimeys ei tunnu niin peittävältä. Maa on onneksi ollut edes hentoisen lumen peitossa, mikä osaltaan lisää valoisuutta. Ja liukasta on!

Sain ihania lahjoja ja olin aivan häkeltynyt, kuinka paljon niitä tuli. Sain mm. uuden puhelimen, Turku-kassin, villasukat, herkkuja, ison teekupin, rahaa ja Jutta Gustafsbergin sekä Sanna Wikströmin kirjoittaman Tsemppi-kirjan. Ja tavallisia sukkia sain myös, koska edellisenä iltana äiti huomasi reikäiset sukat jalassani 😀 En käsitä, kuinka nopeasti ne aina hajoavat.

kuva 539

kuva 540

kuva 541

kuva 542

Ja mitä olisikaan joulu ilman, että jollain kaatuu jotain pöytäliinalle? Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan onneksi ollut punaviini, vaan pikkuveljen maitolasi:

kuva 534

Tänään aion jatkaa rentoutumista, ehkä luen gradu-materiaaleja hetken aikaa. Toivottavasti teillä on joulu mennyt hyvin, olette rentoutuneet ja syöneet mahat täyteen. Rauhaisaa joulunaikaa ❤

Nora

Ammattikoulun ja yliopiston erot

IMG_0366[1]

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani tästä, koska nykyään minulta löytyy kokemusta sekä yliopistossa että ammattikoulussa opiskelemisesta. Siltä varalta, että tekstiäni lukee uusi tyyppi, niin avaan lyhyesti historiaani. Aloitin syksyllä 2014 opinnot Turun yliopistossa ja viime syksynä Keudassa aikuispuolella media-alan perustutkinnon. Tavoitteeni on vuoden 2019 kevääksi valmistua yliopistosta filosofian maisteriksi (pääaine mediatutkimus) ja Keudasta mediapalvelujen toteuttajaksi.

Opiskelu eri oppilaitoksissa on varmasti aina erilaista, samoin eri koulutusasteilla. Olen tyytyväinen siihen, että aikoinaan hain yliopistoon ja kouluttaudun akateemisesti. Olen löytänyt itseäni kiinnostavan alan ja yliopiston teoriapainotteisuus on sopinut minulle. Tykkään lukea paljon, eikä kirjoittaminen ole koskaan tuottanut ongelmia. Niinpä luennoilla istuminen, tenttiin lukeminen ja lukuisten esseiden kirjoittaminen on käynyt aika luonnostaan, vaikka toki välillä motivaatio on käynyt karkuteillä.

Yksi asia yliopistomaailmassa on, johon en ollut etukäteen yhtään varautunut: ainejärjestötoiminta. Muistan, kuinka jo ensimmäisistä opiskelupäivistä koin saaneeni ympärilleni valtavan joukon upeita ihmisiä. Lähdin heti mukaan ainejärjestöjuttuihin, osallistuin tapahtumiin ja nautin kaikesta suunnattomasti. Toisena opiskeluvuotena keskityin enemmän opintoihini ja liikuntaan, mutta sitten taas aktivoiduin enemmän ainejärjestöjutuissa. On ollut kiva muuttaa Helsinkiin, mutta se, etten voi enää osallistua hirveästi opiskelijabileisiin, on harmittanut paljon. Olen kuitenkin onneksi pystynyt käymään lähes viikoittain Turussa ja nauttinut yliopiston ilmapiiristä sekä tavannut tuttuja.

IMG_0367[1]

Aikuispuolella ammattikoulussa on ollut ihan erilaista kuin yliopistossa, mikä toki oli odotettavissa. Arvostan sitä, että saan käytännön osaamista teoreettisen tiedon vastapainoksi. On niin riemukasta kokea hetkiä, kun tuntee oppineensa jotain ja sen tunteen saa aika välittömästi siinä tekemisen yhteydessä, kun taas yliopistossa ajatukset muovautuvat hiljalleen ja asioita saattaa sisäistää vasta esimerkiksi jonkin kurssin lopussa. Tai vasta siinä vaiheessa, kun saa opettajalta palautetta tenttivastauksista ja tajuaa, että noinhan niihin olisi pitänyt vastata…

Keudassa ei aikuispuolella ole mitään vapaa-ajan opiskelijatoimintaa. Tavallaan se ei haittaa minua, koska aikani tuskin riittäisi, mutta kesti paljon kauemmin tutustua muihin opiskelijoihin. Aikuispuolella opiskelijat myös tulevat aivan eri taustoista ja elämäntilanteista, minkä vuoksi tunsin pitkään irrallisuuden tunnetta. Oli vaikea hahmottaa ryhmää siitä ihmismassasta, jonka kanssa ensimmäisinä päivinä kokoonnuimme auditorioon. Onhan yliopistossakin eri ikäisiä opiskelijoita, mutta koin integroitumisen sinne paljon helpommaksi. Se kävi kuin melkein itsestään loistavien tuutoreiden avulla.

IMG_0368[1]

Kuitenkin ajallaan olen Keudaankin sopeutunut. Nyt kun sinne menee, niin tuntee jo ihmisiä ja on kodikkaampi olo. Keudassa on myös ilmainen ruoka lähipäivinä. Yliopistossa opiskelijalounas maksaa keskimäärin 2,60 €, mikä sekin on edullista. Molemmissa on ollut supermaukasta ruokaa. Suurin ero on se, että yliopistossa opiskelu on teoreettista ja ammattikoulussa käytännönläheistä. Ja yliopistoon on rajoitettu määrä tukia käytössä, kun taas ammattikouluja voi käydä useamman ilman, että tuet paukkuvat.

Opiskelijabileiden lisäksi kaipaan yliopistosta Campussporttia. Siellä on huikeita liikuntatunteja ja miten ikävöinkään Zumbaa, vaikka aikaisemmin lähes vihasin sitä. Myös HIIT-tunnit olivat takuuvarmaa settiä. Keudassa ei tällaiseen ole mahdollisuutta. Molempiin opintoihin kuuluvat harjoittelut, tosin ne ovat eri pituisia ja eri tavalla aikataulutettuja. Keudassa on muutama viiden viikon pituinen harjoittelujakso ja lopussa ymmärtääkseni pidempi pätkä, kun taas yliopistossa harjoittelu kestää yleensä kolme kuukautta ja sen ajankohdan voi helpommin itse päättää. Tänä syksynä korvasin harjoitteluni Keudassa tekemällä omaa radio-ohjelmaani Hatturadiolle, mutta ensi kevääksi yritän löytää jonkun yrityksen, johon mennä.

Kaiken kaikkiaan, molemmat opinnot antavat minulle paljon. Olen tyytyväinen valintoihini ja innokas oppimaan lisää. Mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea kevät tuo tullessaan ja uskon, että Keudassakin menee paremmin nyt, kun olen sopeutunut sinne ja ylipäätään Helsinkiin. On elämä aikamoisen aikamoista. Ja sen haluan vielä sanoa, että omaa koulutustaan ei koskaan pidä vähätellä. Mikään koulutus ei ole käymisen arvoinen, jos se ei tunnu omalta ja tuo (stressin lisäksi) iloa elämään. Opiskelun pitäisi olla enimmäkseen inspiroivaa!

Minkälaisia kokemuksia teillä on eri oppilaitoksista?

Nora

Saako mielenterveysongelmista puhua?

Yhteiskunnan ilmapiiri tabuaiheiden suhteen on avautunut melkoisesti viime vuosina. Nykyään on hyväksyttävää puhua mielenterveyttä koettelevista haasteista ja usein saakin huomata, että muilta löytyy vastaavanlaisia kokemuksia kuin itsellä. Jokainen meistä kokee elämässään turbulensseja, mutta kieltämättä, kortit eivät aina mene tasan.

13.12 NORA JA TUBETTAJAT -ohjelmassa sain vieraakseni Heidi Korkalaisen, joka on puhunut videoillaan hyvin avoimesti mielenterveysongelmistaan. Nostan hattua kaikille, jotka uskaltavat jakaa kokemuksiaan antaakseen vertaistuellista apua muille. Ja usein asioista puhuminen auttaa myös itseään käsittelemään niitä. Heidi kertoi kohtaamistaan fyysisistä ja psyykkisistä haasteistaan, pääset kuuntelemaan keskustelua täältä.

kuva 505

Heidin kanssa jutellessa tuli mieleen sanonta “kaikkia munia ei kannata laittaa samaan koriin”. Treenaaminen on Heidille antoisaa ja hän harrastaakin monia eri lajeja, mutta terveyden reistaillessa hän on joutunut muodostamaan uuden suhteen liikkumiseen. Usein kun ihminen kohtaa isoja haasteita, hänen arvojärjestyksensä muokkautuu uuteen uskoon. Asioita ei pidä enää itsestäänselvyyksinä. On hyvä, että elämässä on vaihtelevaa sisältöä, koska silloin jonkin osa-alueen ollessa huonommalla tolalla, ei koko maailma romahda. Tämä saattaa kuitenkin olla helpommin sanottu kuin tehty.

Välillä mielenterveysongelmista käytävissä keskusteluissa nousee esiin kysymys, miksi joku haluaa avoimesti kertoa tilanteestaan. Eikö silloin ihminen riisu itsensä henkisesti täysin alastomaksi muiden edessä? Mutta toisaalta, mitä pahaa on tehdä inhimillisyys näkyväksi? Toisinaan avautujia syytetään huomion hakemisesta ja säälin kerjäämisestä. Totuus on kuitenkin lähes aina toinen. Mielenterveysongelmat ovat raskaita kantaa ja vielä raskaampia niistä tulee, jos niitä täytyy häpeissään piilotella. Toki on jokaisen oma valinta, mitä kertoo ja mitä ei.

Puhuimme Heidin kanssa myös vegaanisesta elämäntavasta, johon hän on vähitellen tutustunut ja hänen eläinrakkaudestaan. Ylläolevassa kuvassa hän poseeraa koiransa Ilon kanssa. Haastattelussa nousi esiin myös se, kuinka suuri merkitys tukiverkostolla on elämän aallokoissa. Yksin ei kukaan täällä pärjää, eikä tarvitsekaan. On ajatuksia herättävää päästä keskustelemaan ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan ja jos sinuakin kiinnostaa Heidin tarina, käy kuuntelemassa se.

Nyt ollaan jo tässä vaiheessa vuotta, kun voi toivottaa upeaa joulunodotusta ❤

Nora

 

Kahvilahuumaa!

Ihmeellisesti on vuosi taas siinä vaiheessa, että viimeistä kuukautta viedään. Tähän vuoteen on mahtunut hurjan paljon erilaisia asioita, hyviä ja huonoja. Olen saanut tehdä vastuullisia ainejärjestöjuttuja, muuttanut Helsinkiin, päässyt tekemään oma radio-ohjelmaa ja suorittanut kahta tutkintoa. Välillä on tuntunut siltä, että paineita on liikaa, mutta toisaalta, kaikki ovat olleet niin kivoja juttuja, että niitä on tehnyt mielellään. Olen kuitenkin iloinen, että joitakin asioita tulee pian päätökseen ja uusia juttuja on jo näköpiirissä.

Olen viime viikkoina tuntenut sopeutuneeni Helsinkiin hyvin. Tämä kaupunki alkaa tuntua jo kodilta, jonne on mukava palata. Olen matkustanut paljon Turku-Helsinki väliä ja yhden liikenneonnettomuuden ehdin kokemaan, kun Onnibussilla matkasin Helsinkiin. Se sattui moottoritiellä järjettömän liukkauden vuoksi, mutta onneksi pahempia henkilövahinkoja ei tullut, vaikka pakettiauto tuli Onnibussin alakerran ikkunoista sisään. Oli onnea matkassa.

Tällä viikolla olen viettänyt enemmän vapaa-aikaa ja tavannut ystäviä. Olen saanut viettää mukavia keskusteluhetkiä ihanien ihmisten kanssa ja ne hetket ovat yleensä voimaannuttavia. Tällä viikolla olen myös tutustunut muutamaan Helsingissä sijaitsevaan ihanaan kahvilaan.

kuva 501

kuva 502

Ylimmäinen kuva on Paulig Kulmasta, jossa vitriini pursuaa toinen toistaan herkullisimpia raakaherkkuja. Valinnan vaikeus on taattu! Päädyin ottamaan appelsiini-suklaaraakakakun ja se oli järjettömän hyvää. Appelsiini maistui mukavasti suklaan alta. Toinen kuva on Helsingin Kanavarannassa sijaitsevasta Goodio Cafesta, joka oli todella viihtyisä. Siellä otin lemppariani, Snickers-raakakakkua. Vesi herahtaa kielelle pelkästä kuvasta.

kuva 503

En muista kahvilan nimeä, josta yllä oleva kuva on. Mutta se on Helsingin keskustan tuntumassa, sen yhteydessä on kirjakauppa ja ylhäällä kirjasto. Paikka oli myös viihtyisä ja siellä oli raakakakun lisäksi perinteisempiä leivosvaihtoehtoja sekä suolaista tarjontaa. Sinnekin aion suunnata vielä uudestaan. Palvelu oli myös todella ystävällistä, mitä se on ollut muissakin kahviloissa. Iloisesta asiakaspalvelusta tulee helposti hyvä fiilis!

kuva 504

Olen viime aikoina tuntenut paljon iloa. Vaikka vielä on hirmuisesti tehtävää ennen joulua, olen innoissani tulevasta. Yritän luottaa siihen, että elämä tuo mukanaan hyviä asioita ja aktiivisesti hakeutua niiden pariin. Nyt kun elämä on ollut täynnä muutoksia, olen kai niiden myötä tullut rennommaksi. En yritä niin kovasti hallita elämäni kulkua, vaan jätän myös hyville sattumuksille varaa. Aion nauttia hyvistä asoista ja ratkaista ongelmallisia tilanteita. Pyrin hyvään energiaan.

Tsemppiä kaikille joulukuuhun! Pian pääsee nauttimaan joulupöydän antimista ja rauhoittumaan ❤

Nora

Voiko itseensä kyllästyä?

29.11 tuli Hatturadion eetteriin “Nora ja tubettajat”-ohjelman jakso, johon sain vieraakseni Papananaaman, eli Sini Laitisen. Hän on yksi Suomen suosituimpia vloggaajia ja on pysynyt seurattuna jo useamman vuoden ajan. Hän erottuu joukosta räväkällä tyylillään, joka ulottuu sekä hänen verbaliikkaansa että pukeutumistyyliinsä. Kävimme mielenkiintoista keskustelua itsensä löytämisestä ja itsevarmuudesta.

Papananaama, kuva

Sini kertoi olleensa nuorena ujo ja todella epävarma. Hän on puhunut siitä myös videoillaan. Ei helposti uskoisi nykyään, että aikoinaan hän ei uskaltanut lähteä meikattuna ulos tai pukeutua muihin kuin tuttuihin huppareihin. Yläasteella hän kyllästyi ujouteensa ja ryhtyi hiljalleen muuttamaan itseään. Hän rupesi pukeutumaan rohkeammin ja vähitellen itsevarmuus valtasi hänet. Toki se vaati muutakin kuin pukeutumistyylin muutoksen, mutta jostain muutosprosessi aina lähtee. Mielestäni Sini on hieno esimerkki siitä, että kun tahtoa on riittävästi, pystyy mihin tahansa.

Tuli mieleen oma kokemukseni lukiossa. Olin myös ujo, mutta kärsin s-viasta. Se oli ehkä osasyy siihen, miksi olin hiljainen ja tunsin itseni äärettömän epävarmaksi. S-vika rupesi vaivaamaan minua niin paljon, että lukiossa pääsin kuraattorin kautta puheterapeutille. Yksi käynti siellä riitti. Sain puheharjoitteita mukaani ja niitä teinkin ahkerasti. Joululoma alkoi juuri sopivasti ja päätin, että loman jälkeen palaan lukioon ilman s-vikaa. Ja niin tein. Toki aluksi uusi ässäni kuulosti oudolta ja suuhuni sopimattomalta, mutta siitä se hiljalleen muokkautui minunlaisekseni.

Elämässä kannattaa valittamisen sijaan keskittyä niiden asioiden muuttamiseen, joihin on mahdollista vaikuttaa. Ja vaikka ei juuri sillä hetkellä pystyisi tekemään mitään konkreettista muutoksen eteen, niin toisinaan kärsivällisyys on avainsana. Asioita tapahtuu, kun niiden aika on. Ja yleensä asioita voi hiljalleen alkaa työstää ja jossain vaiheessa huomaa maalin häämöttävän. Ja tosiasia taitaa olla, että elämä on jatkuvassa muutoksessa.

Sinin kanssa jutellessa vakuutuin myös siitä, että kannattaa luoda visioita itsestään ja tulevaisuudestaan. Ei tarvitse hamuta kuuta taivaalta, mutta mitä paremmin tietää mitä haluaa, sitä todennäköisemmin saavuttaa päämääränsä. Ja unelmointi on mahtavaa! Vanhan blogini nimi oli “No dream no life” ja niin ajattelen yhä. Uskon myös, että unelmoidessa luovuus herää henkiin ja elämästä tulee hauskempaa. En tiedä, johtuuko iän lisääntymisestä, mutta ajattelen nykyään yhä useammin sitä, että jokaisesta päivästä kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Pääset kuuntelemaan keskusteluani Sinin kanssa täältä.

Nora