#etenee

Viime päivät ovat olleet sateisempia ja se on tuntunut hyvältä. Ne muistuttavat syksyn turvallisesta hämärästä, jota jo haikailen. Mutta kesä ensin. Ja sitä ennen kevät. Tänään oli viimeinen lähiopetuspäivä Keudassa ja ensi viikon alusta lähtien olen kuukauden työharjoittelussa Radio Vaasassa. Huikeaa päästä sinne! Olen todella kiitollinen, että tämä chäänssi mahdollistuu.

Ja toinen asia, josta kuohahti sisääni onnellisuutta oli, kun tajusin, että voin ilmoittautua syksyllä alkaville luennoille yliopistolla. Oikeasti parasta ❤ Vuosi sitten olin kyllästynyt yliopistoon, Turkuun, elämääni ja itseeni. Tunsin olevani vankilassa. Se on kammottava tunne, kun oma elämä ahdistaa. Ehkä siksi luen niin paljon kirjoja: voin hetken olla ihan jossain muualla, ihan jonkun toisen pään sisällä. Aika Helsingissä on todistanut minulle, ettei minun kuitenkaan ikinä tarvitse jäädä vankilaan. Jokainen meistä voi muuttaa elämäänsä. Aina (tai usein) se ei käy kädenkäänteessä, mutta jos rakastuminen silmänräpäyksessä on mahdollista, niin herranjumala, mikä sitten ei?!

kuva 591

Muistan myös erään mahtavan ajatuksen, jonka alkuperäistä lausujaa en muista, mutta siihen kiteytyi elämän olemus melkein paremmin kuin Matti Nykäsen “elämä on laiffiin”: “Ja sen pituinen se? Vaan elämä ei ole satu ja siksi se on välillä yhtä paskaa ja helvettiä.” Onneksi tänään elämä on ollut kaikkea muuta kuin kahta jälkimmäistä. Välillä mietin, mitä järkeä elämässä oikeastaan on, mutta sitten lakkaan miettimästä. Se, että välillä sattuu aivan saakelisti, ei tarkoita, että koko elämä olisi henkistä kroonista kipuilua. Huominen tulee. Viimeistään huomenna ja miten paljon parempi olo silloin voikaan olla, jos tänään on tuntunut pahalta ❤ 

Tuntuu, että olen menossa oikeaan suuntaan. On niin monia asioita, joista saan olla kiitollinen. Päivä päivältä tajuan selkeämmin, kuinka aika vahvistaa ja kuinka tärkeää on uskoa itseensä. Jos ei itse usko, eivät muutkaan. Ja toisaalta, vain itse todella tunnemme itsemme. Ei kannata antaa kenenkään uskotella, ettet voisi saavuttaa unelmiasi. Sinä voit ❤

Ajatukseni ovat jo todella paljon syksyssä. Ehkä, koska syksy on lempivuodenaikani ja odotan jo kovasti Turkuun muuttoa. Olen kotiutunut hyvin Helsinkiin ja jonain päivänä palaan tänne mielelläni, mutta tuntuu hyvältä mennä takaisin Turkuun viimeiseksi yliopistovuodeksi. Olen jo katsonut kämppiä ja toivon löytäväni ihanan kodin. Ja ihan oikeasti, huomenna saan ilmoittautua syksyn yhden kurssin luennoille ja ai että, ihanaa ❤ Tuntuu vaikealta muistaa, kuinka kyllästynyt vuosi sitten olin yliopistoon, koska nyt ikävä siihen maailmaan on valtava. Vaikka olen syksystä lähtien opiskellut psykologian perusopintoja ja syksyllä kävin graduseminaarin, niin silti tuntuu, etten ole juurikaan saanut kokea opiskelijaelämää. Kaipaan sitä.

Olen myös miettinyt, mitä kaikkea muuta teen syksyllä. Haluan jotain uutta elämääni. Suunnitelmia on, mutta pysyköön ne vielä päässäni muotoutumassa. Todennäköisesti jatkan radio-ohjelmaani Hatturadiossa ja matkaan Turku-Helsinki väliä toisinpäin kuin nyt. Sellainen kutina on, että hyviä juttuja tulossa.

Toivon, että sinullakin on asioita, joista olet kiitollinen, vaikka välillä elämä murjookin. Jokainen päivä avaa mahdollisuuden muuttaa asioita, jotka vetävät mielen matalaksi. Ja välillä on hyvä vain antaa olla ja antaa vaikka ajan järjestää asioita ja fiiliksiä.

#kylläsesiitä

– Nora

 

 

 

Advertisements

Jos ei juo, pilaa tunnelman?

Jokin aika sitten Au pairit Miamissa -ohjelma saapui Yle Areenaan ja kuten monet muutkin, minäkin katsoin kauden siltä istumalta. Oli kyllä taas mielenkiintoista draamailua ja kiinnostavaa seurata ohjelman tapahtumia. Yksi eniten silmään pistävä asia oli alkoholi. Muutamissa jaksoissa au pairit lähtivät yhdessä bilettämään ja joukossa oli yksi tyttö, Neea, joka ei olisi halunnut juurikaan juoda. Silti häntä painostettiin siihen ja suorastaan syyllistettiin, jos hän joi siiderin tilalla vettä. Mitä hittoa?!

Eniten häntä painosti Jane, joka olisi halunnut bilettää villisti ja halusi muidenkin olevan ihan päissään. Tavallaan ymmärrän sen, että sitten jos kaikki ovat tillintallin, ei kukaan nolaa itseään yksin. Mutta mielestäni on ala-arvoista yrittää pakottaa ketään juomaan. Pitäisi ymmärtää, että yhtä paljon kuin itse haluaisi juoda, voi toinen haluta olla juomatta. Ja molemmat vaihtoehdot ovat ok.

En muista, olinko 20 vai 21, kun päätin, että voisin kokeilla alkoholia. Olin siihen asti ollut absolutisti, enkä ollut juurikaan kohdannut mitään vastustamista sen suhteen. En edes yliopistossa, jossa bileet perinteisesti ovat hyvin alkoholipainotteisia. Nykyään kyllä tuntuu, että yhä useammat eivät juo. Alkoholi ei ole enää niin monille se juttu. Itselleni on ihan sama, minkälaiset perseet kukin vetää, mutta sitä en siedä, jos minua yritetään painostaa juomaan. Tuli todella ahdistava fiilis, kun katsoin Au pairit -jaksoa, jossa Neeaa painostettiin.

Nykyään en ole absolutisti, mutta juon hyvin kohtuudella. Lähinnä juhlissa. Tykkään skumpasta ja viineistä, etenkin punaviinistä. Mutta se ei saa olla liian hapanta. Siideriä en pysty juomaan, koska vatsani turpoaa sen jälkeen sellaiseksi palloksi, ettei mitkään housut mahdu kiinni ja olotila on suorastaan kivulias. Olutta en myöskään juo keliakiani vuoksi. On kyllä olemassa gluteenittomia oluita, mutta jotenkin ne eivät houkuta yhtään. Drinkkien kanssa olen varovainen, koska pelkään samanlaista vaikutusta kuin siiderien kanssa.

Kuva 589

En ole koskaan ollut kännissä, enkä kärsinyt krapulasta. Parin viinilasin jälkeen tulee mukavan nauravainen ja rento olo. Se riittää minulle. En halua menettää kontrollia itsestäni ja tehdä jotain älyttömän idioottimaista. Olen ollut useasti humalaisten keskellä ja kokemukset ovat olleet vaihtelevia. Joistakin tulee supermukavia ja läheisyydenkipeitä, kun taas joistakin hieman rasittavia, jopa vihaisia. Mutta en ole tehnyt asiasta ongelmaa, koska en käy joka viikko bileissä, joissa tapaan humaltuneita tyyppejä. Olen myös huomannut, että välillä itseeni iskee “sosiaalinen humala”, kun muut ovat humalassaan niin estottomia, että itsekin rentoudun tavallista enemmän.

Toivon, ettei kukaan joutuisi kritisoiduksi siitä, että ei juo. En usko, että överikännit ainakaan joka viikonloppu ovat kenellekään hyväksi, mutta en myöskään tuomitse heitä, jotka juovat enemmän pitääkseen hauskaa. Kukin tavallaan. Mielestäni jokaisen valintoja tulisi kunnioittaa. Ja jos juhlien tunnelma on kiinni alkoholin määrästä, niin…

Mahtia keskiviikkoa!

– Nora

Tauko graduun

Tai oikeastaan, en tiedä, onko oikein puhua tauosta, jos ei ole edes aloittanut 😀 Perjantai-illat on ilman muuta omistettu kriiseilyille ja tänään vuorossa on gradu. Muistan, kuinka kauhulla odotin aikoinaan kandin skriivaamista, mutta viikko ennen kandisemman alkua keksin aiheen, jota en epäillyt hetkeäkään. Se osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi ja kandin kirjoittaminen oli yllättävän kivutonta. Tai ehkä aika on kullannut muistot. Yliopiston alussa tiesin, että minusta ei tule opettajaa, eikä tutkijaa ja edelleen olen samoilla linjoilla. Mutta koska en halua olla kymmenen vuoden päästä “gradua vaille valmis” -tyyppi, niin on se gradukin puserrettava ulos. Vai voisiko gradunkin adoptoida?

Minun pitäisi palauttaa sunnuntai-iltaan mennessä graduni alustava johdanto. Olen yrittänyt löytää siihen aikaa ja intoa, mutta kumpaakaan ei ole näkynyt lähimaillakaan. Tänään vihdoin myönsin itselleni: en tiedä, mistä edes oikeastaan haluan tehdä gradun. Olen ajatellut sen liittyvän tubettamiseen, mutta viime aikoina olen pohtinut, josko se liittyisikin radioon, kuten kandinikin. Ja tubettaminen on niin laaja alue, että sen rajaaminen on tuntunut vaikealta, koska siellä on paljon tutkimusaiheita. Olen siis ihan solmussa.

En tiedä aihetta, enkä tutkimusmetodia. Tähän asti olen käyttänyt juosten kustu -metodia, mutta se on alkanut tuntua riittämättömältä. Vaikka gradun tekeminen ei täytä elämäni tarkoitusta, haluan tehdä siitä kuitenkin niin vähän vastenmielistä kuin pystyn. En tiedä, onko se mahdollista, but let´s try. Kävin viime syksyllä graduseminaarin ja tämän vuoden alusta olen ollut mukana graduverstaassa. Verstas kestää yleensä vuoden, mutta aikataulu mukautuu omaan valmistumisajankohtaan. On myös puhuttu, ettei verstas toimisi tässä muodossa enää jatkossa, joten saa nähdä. Mutta olen päättänyt, että jätän verstaan omalta osaltani nyt kesken. Tulen siitä huolimatta valmistumaan kevääksi 2019, joten katastrofia ei ole tapahtumassa (ainakaan tässä osa-alueessa, muusta elämästä en sitten tiedä 😀 )

Aion kuitenkin kesällä tehdä graduani. Tavoitteeni on vähintäänkin löytää the aihe, kehitellä sisällysluettelo ja johdanto. Ja hankkia matskua. Toivon, että voisin hyödyntää sitä materiaalia, mitä olen tähän mennessä kerännyt. Ihan nollaan en mielellään palaisi. Mutta on tärkeää löytää aihe, joka oikeasti innostaa, koska vähintään 60 sivua akateemista ja tieteellistä tekstiä on saatava aikaiseksi. Toivon, että innostun lopulta yhtä paljon kuin kandistakin. Muutan syksyllä Turkuun, joten ehkä sekin auttaa, kun pääsee livenä verstas-tapaamisiin. Tulee sitoutuneempi ja motivoituneempi olo. Nyt olen tuntenut jatkuvaa syyllisyyttä, että osallistun vain Moodlen kautta.

Nyt kun olen makustellut tätä päätöstä noin puolitoista tuntia, se tuntuu hyvältä. Helpottavalta ja oikealta. En halua tehdä asioita vasemmalla kädellä, joten uskon, että tämä on oikeastaan ainut mahdollisuus tässä tilanteessa. Vähän luovuttaja-fiilis, mutta ehkä voisi kerrankin olla järkevä. Ja tiedättekö, mitä nyt pelkään (lue:toivon) tapahtuvaksi: kun ei ole pakko tehdä, graduni onkin valmis viikossa.

Mahtia viikonloppua!

Nora

 

Kaaduttuaan voi aina nousta ylös

Tämä on radioviikko! Tiistaina nauhoitettiin NORA JA SOMETTAJAT -ohjelmaan Joona Hellmanin kanssa ja tänään tuli ulos lähetys, jossa Joanna Suomalainen oli vieraanani. Tänään myös suunniteltiin Niilon kanssa ensi lauantain yhteistä lähetystä Hatturadion livelauantaille, joka kuuluu myös Kaupunkiradiosta. Sitä odotan, koska on mahtavaa päästä tekemään lähetystä yhdessä Niilon kanssa. Ohjelmamme nimi on Virheiden viidakko ja siinä tunnin ajan puhumme arkisista sattumuksista, joissa poskia on alkanut kuumottaa. Lähetys on myös nähtävissä HattuMedian Instalivessä la 7.4 klo 16-17 🙂

kuva 587

Törmäsin yksi päivä Facebook-muistoon, johon olin kirjoittanut, että kannattaa tehdä niitä asioita, joille sydän juuri sillä hetkellä sykkii kiihkeimmillään. On mahtavaa saada kicksejä ja huomata olevansa oikeiden asioiden äärellä. Eikä se haittaa, jos unelmat ja tavoitteet muuttuvat matkan varrella. Muistan, kuinka vielä lukiossa haaveilin siitä, että minusta tulee Madonnan veroinen pop-tähti ja kävin laulutunneillakin. Mutta jep jep, olisi rangaistus ihmisille kuulla lauluani. Näin jälkeen päin ajateltuna taisin silloin sen itsekin ymmärtää, mutta sain uskomattoman paljon itsevarmuutta laulutunneista. Ja joka viikko kohtasin pelkoni. Aina kun tuli esiintymisiä, en edes miettinyt, ettenkö olisi mennyt.

Arvostan yrittämistä. Jenny+-ohjelmassa Saara Sarvas sanoi, että moka on vaihtoehto. Hän sanoi sen sivuhuomautuksena, mutta se jäi mieleeni. Todella hyvin sanottu! Siitä tuli fiilis, että tosiaan, aina on olemassa mokaamisen vaihtoehto, mutta se hilluu siellä vain yhtenä vaihtoehtona. Ja vaikka mokaisikin, harvoin, jos koskaan maailma siihen kaatuu. Olen kasvanut perheessä, jossa unelmille saa aina kannustusta, eikä epäonnistumisista rangaista. Haluan jonain päivänä opettaa saman lapselleni. Kaaduttuaan voi aina nousta ylös ❤

Kuva: Joanna Suomalainen
Kuva: Joanna Suomalainen

Tämä viikko on pitänyt sisällään myös ei-niin-kivoja juttuja, mm. psykologian tutkimuksen teon -tenttiin lukemista. Tuntuu, ettei se kirja lopu ikinä ja luennotkin ovat sellaista hepreaa, että päässä heittää. Aina kun viitataan tilastotieteeseen tai kun tilanne alkaa vähänkin muistuttaa peruskoulun matikan-tunteja, nousee pala kurkkuun 😀 Onneksi on myös olemassa laadullista tutkimusta, joka on enemmän mieleeni ja saa minut tuntemaan, että ymmärrän edes jotain. Graduni johdanto pitäisi myös palauttaa sunnuntaihin mennessä, enkä ole edes alkua pidemmällä… No, onhan tässä vielä aikaa.

Kevät on kiusoitellut tulemalla ja lähtemällä, mutta ehkä pian lumet sulavat, eikä uutta enää sada tilalle. Olen valmis kevätvaatteisiin ja lämpimiin tuulen puhalluksiin.

Lempeää loppuviikkoa ❤

Nora

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää?

En ajatellut kirjoittaa blogiini tänään, sillä avasin koneen aloittaakseni graduni johdannon väsäämistä. Päässäni on kuitenkin liikaa asioita, jotka eivät valitettavasti sinne sovi, joten otan niitä nyt hieman ensin pois päästäni. Viime aikoina on tapahtunut paljon. On tapahtunut asioita, jotka ovat järkyttäneet minua syvästi, saaneet pois tolaltani, olemaan pahoillani ja ennen kaikkea äärettömän suruissani. En tule kertomaan asioita kovin yksityiskohtaisesti, koska ne eivät liity ainoastaan minuun.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on unelmia ja että olen viime kuukausina mennyt rohkeasti niitä kohti ajoittaisista epävarmuuden tunteista huolimatta. Olen laittanut itseäni likoon ja laitan jatkossakin. Tällä hetkellä tuntuisi helpommalta, jos keskittyisin elämässäni vain unelmiini ja urasuunnitelmiini. Asioihin, joihin voin itse vaikuttaa ja joista olen vastuussa vain itselleni. En voi tuottaa niissä kenellekään pettymystä, enkä tehdä muihin vaikuttavia virheitä. Olen vapaa tekemään unelmieni eteen mitä tahansa. Näkemään niiden eteen juuri niin paljon tai vähän vaivaa kuin haluan.

En ole täydellinen ihminen. Olen kaukana täydellisestä. Yritän olla sovinnollinen, mutta viime kuukausina olen uskaltanut olla olemassa. En peittele niin paljon itseäni. Sitä, mitä elämässäni teen, missä onnistun ja mitä ajattelen asioista. En halua olla ylivarovainen. Haluan nauraa, tuntea täysillä. Syömishäiriöiden hälvenemisen myötä olen päässyt lähemmäs aitoja tunteitani, sekä negatiivisia että onnellisia. Se on ehkä osaltaan vaikuttanut siihen, miksi maailmani voi välillä romahtaa ja rakentua uudestaan yhdessä päivässä. Onnelliset asiat hyppäyttävät minut kattoon, negatiiviset kolauttavat lattiaan.

Olen tehnyt elämässäni virheitä. Olen sanonut loppuun asti ajattelemattomia asioita, loukannut vahingossa, epäonnistunut jossakin käytännön jutussa jne. Mielestäni virheet eivät ole turhia, jos niistä oppii. Ne ovat täällä opettamassa meitä. Tekemässä meistä parempia ihmisiä, jotka uusissa tilanteissa toimivat eri tavalla kuin aiemmin. Myös minua kohtaan on käyttäydytty huonosti. Olen antanut anteeksi. Jos näen vähäistäkään inhimillistä selitystä, miksi joudun kaltoinkohdelluksi, ymmärrykseni venyy kuin kuminauha ja annan anteeksi. Olen usein saanut oppia virheistäni, siksi annan myös muiden oppia omistaan.

Alussa pohdin, olisiko parasta vain keskittyä omiin juttuihin ja tulevaan uraan. Olisiko se elämässä tärkeintä? Vai onko se vain suojakuoren vetämistä ylleni, ettei kukaan enää pettyisi minuun ja/tai ettei minuun enää sattuisi? Mietin asiaa ja aion ehdottomasti laittaa paljon painoarvoa tavoitteilleni. Mutta myös ne hetket, kun ystävä tulee kylään viinipullon kanssa ja katsotaan Sohvaperunoita ja parannetaan maailmaa, niin kyllä niistäkin on elämä tehty. Haluan saada uusia kokemuksia, yksin ja muiden kanssa. Yksi lähellä siintävistä on pulahdus avantoon. Haluan tehdä asioita, joissa olen jarrutellut. Koskaan ei voi tietää, milloin elämä päättyy ja milloin kaikki on liian myöhäistä.

Parasta sun tulevaan viikkoon ❤

Nora

Mentaalinen hengityskatkos

Tunnen olevani jatkuvassa ristiriidassa epävarmuuden ja kunnianhimon välillä. En ehkä enää 24/7, mutta huomaan hyvin usein käyväni itseni kanssa dialogia siitä, ettei menneisyys määritä minua. Haluan säilyttää itsessäni saman uskon unelmiin kuin lapsenakin: edes taivas ei ole rajana. Mutta haluan päästä epävarmuudesta ja itseni häpeämisestä vielä enemmän eroon kuin tähän asti olen päässyt.

Olen hävennyt itseäni ja etenkin tunteitani. Siksi olen usein aika hillitty tietyissä tilanteissa. Sellaisissakin, joissa voisi olla rennompi. Muistan kuinka eräs työnantajani kerran sanoi, että “Nora sun pitäisi olla töissä vähän humalassa, niin olisit mukavan rento”. Se kommentti jäi mieleen. Minulle on tärkeää, että seurassani olevilla ihmisillä olisi hyvä olla, tai ettei epämukavuus ainakaan johtuisi minusta. Olen pelännyt alituiseen loukkaavani muita tahattomasti, mutta viime aikoina sen suhteen on tapahtunut muutosta. Tuntuu, että elämä ja minä olemme hypähtäneet eteenpäin.

kuva 566

Tunnen helposti myötähäpeää. Yksi pahimmista skenaarioistani on, että minua kohtaan tunnetaan myötähäpeää. Poskia kuumottaa jo ajatellakin asiaa. Mutta olen ihan varma, että puolestani on tunnettu myötähäpeää monta kertaa. Ja silti olen yhä hengissä. Tykkään viettää aikaa läheisten ystävieni kanssa, koska silloin tunnen olevani turvassa myötähäpeältä. Uskallan olla oma itseni, hölmö ja tahvo. Välillä käy niin, että jonkun uuden ihmisen seurassa olen yhtä rento kuin ystävieni ja säikähdän sitä 😀 Tunnen pienen myötähäpeän aallon itseäni kohtaan vyöryvän ylitseni ja varmistan, miten toinen reagoi tilanteeseen. Huomasiko hän piilevän epävarmuuteni vai ei. Ne ovat mentaalisen hengityskatkoksen hetkiä.

Onneksi myötähäpeän tunteminen on laantunut iän myötä. Taakseni kertyy koko ajan enemmän kokemuksia. On ihmissuhteita, joihin olen antanut kaikkeni ja tullut siitä huolimatta petetyksi. On toisenlaisia pettymyksiä, jotka opettavat, ettei elämä ole aina reilua. Se, että yritän miellyttää kaikkia ei tarkoita, että kaikki rakastaisivat minua. Aina on heitä, jotka eivät voi sietää minua ja se on ihan fine. Koska en voi olla riittävä kaikille, en yritä olla kenellekään muulle, kuin itselleni. He, jotka pitävät minusta juuri tällaisena kuin olen, ovat minulle tärkeitä ja heille annan aikaani ja huolenpitoa suoraan sydämestäni ❤

kuva 567

En enää jaksa vetää perässäni ihmisiä. Tiedättekö, pitää yllä keskustelua, jos toisen vastaukset ovat yhden sanan luokkaa. Etenkään silloin, jos itselläni on huono fiilis jostain henkilökohtaisesta syystä. En jaksa yrittää väkisin hymyillä ja naurahdella, jos oikeasti itkettää. Tietysti käytöstavat pidän mielessä, mutta en enää jaksa yliyrittää. Ystäväni kirjoitti jokin aika sitten blogiinsa pakkomöröstä, joka laittaa hänet suorittamaan asioita. Ehkä minulla on yliyritysmörkö, josta haluan eroon. En ennen tätä päivää ole sisäistänyt, että ihmissuhteitakin voi yliyrittää. Sen olen tehnyt niin loistavasti, ettei mittää järkee.

Tänään on ollut vapautunut olo. Sisälläni on ollut rauhaa, jota siellä ei ole ollut pitkään aikaan. Ympärilläni on kaaosta, mutta tänään se ei ole haitannut tippaakaan. Odotan tulevaisuutta onnea tulvien, enkä tarkkaan tiedä, miksi. Ehkä koska olen päässyt jyvälle siitä, että voin oikeasti itse vaikuttaa onnellisuuteeni. Kuuntelen nyt musiikkia ja istun ikkunani edessä olevan pöytäni ääressä. Tunnen olevani turvassa.

Kaikkea hyvää tähän viikkoosi ❤

Nora

Missä parisuhteeni viipyy?

Eilen törmäsin somessa kuvaan, jossa samaan aikaan aikoinaan yläastetta kanssani käynyt tyttö näytti kotitalonsa. Oli autot pihalla, lunta tuvan edessä. Pihavalot valaisivat pimeyttä ja ikkunoista hohti valoa. Asettumisen alkua, ehkä jossain vaiheessa pihalla kirmaa lapsia. Monet ikäiseni ovat jo saaneet lapsia, ovat kihloissa, jotkut naimisissa tai menossa. Minä en, enkä edes vielä suunnittele sellaista.

Porskuttelen edelleen sinkkuna ja Anni Hautalan hashtagein se on #meibijees. Sinkkuuteeni on ten thousand reasons, muun muassa:

  1. Kämppiselämä on osoittanut, että asun mieluummin yksin 😀
  2. Tai jos asun rakkaani kanssa, niin minun pitää olla totaalisen hullaantunut häneen ja kärsiä jatkuvasta eroahdistuksesta tai sitten meidän kämpän pitää olla 500 neliötä, jotta omaa rauhaa saadakseen voi tiukan paikan tullen vaikka piiloutua.
  3. Vaikea vartalohistoriani vaatii vielä käsittelemistä.
  4. Tavoitteeni ovat minulle selvät. Haluaisinko jonkun sekoittamaan niitä? Oikeasti pelkään, että ihastuisin niin totaalisesti, että luopuisin kaikesta hänen vuokseen ja sitten hän jättäisi minut.
  5. Tuurillani tutustun sarjamurhaajaan.

Siinä muutamia mainitakseni. Tiedän kyllä, ettei ole pakko muuttaa yhteen, mutta silti en voi olla miettimättä, ymmärtäisikö toinen sitä. Tulisiko siitä kuitenkin hiertymä, joka aina välillä hankaisi ja ajautuisimme syytösten ja puolustautumisten kierteisiin. Voisihan kumppanini olla samanlainen asian suhteen ja omat kämpät olisivat suorastaan itsestäänselvyys. Mietin myös tällaista (nyt saa nauraa): nykyään polyamoriset suhteet kasvattavat suosiotaan, joten haluavatko ihmiset vastaisuudessakin sitoutua yhteen tyyppiin kerrallaan? Olen nimittäin välillä mustasukkainen sukillenikin, joten…

Enkä itse asiassa ole täysin varma, mitä haluan elämältäni. Siksi tahdon rauhassa selvittää omaa polkuani, enkä astella kenenkään kanssa yhteistä tietä ennen kuin varpaani osoittavat oikeaan suuntaan. Ja jep, olet ihan oikeassa. Kyllä tavoitteita muokataan myös yhdessä ja se on osa parisuhdetta. Mutta haluan ensin selvittää itselleni perustavanlaatuisesti tärkeät asiat, joita ilman en voi elää. Eihän kalastamaankaan kannata mennä, jos ei osaa uida. First things first.

kuva 565

Mietin myös, että etenkin jos elämäni rakkaus on mies, ymmärtäisikö hän, etten välttämättä tahdo koskaan synnyttää. Pidän lapsista ja olen jo 16-vuotiaasta lähtien suunnitellut jonain päivänä adoptoivani lapsen. Isoin syy biologisen lapsen saamattomuuteen on jo edellä mainittu vaikea vartalohistoria, johon kuuluu psyykkisten ulottuvuuksien lisäksi myös se, tulisinko edes raskaaksi syömishäiriöiden runneltua kehoani. En halua keneltäkään kuulla olevani huono nainen, jos kehoni ei koskaan tee sitä, mitä se voisi kauneimmillaan saada aikaan. Saattaahan tuleva kumppanini olla jopa lapsivastainen, mutta en usko, että meillä olisi siinäkään tapauksessa yhteistä tulevaisuutta. Haaveilen nimittäin perheestä, vaikka en biologisia lapsia saisikaan.

Parisuhteen kehittymisen myötä avioliitto on monille luontainen steppi. Voisiko joku oikeasti rakastaa minua niin paljon, että menisi kanssani naimisiin? Olen joskus ajatellut, että avioliitto vain vaikeuttaa eroa. Vanhempani ovat eronneet, eikä minulla ole sellaista mallia, jossa ikuisesti yhdessä pysyminen olisi tavoittelemisen arvoista. En haluaisi jäädä suhteeseen vain siksi, koska olisin naimisissa tai meillä olisi lapsia. Tiedän, ettei tarvitsisikaan ja nämä ovat vain pohdintojani, koska päässäni ei ole koskaan hiljaista. Enkä ole mitenkään avioliittovastainen. Juuri eilen suunnittelin vihkivalaani, jonka kirjoittaisin itse ja pakottaisin kumppanini tekemään samoin 😀 Liikutuin eilen vessan peilin edessä, kun kuiskin sitä itselleni. Ehkä ymmärrän, jos kukaan ei koskaan halua ujuttaa vasempaan nimettömääni mitään kimaltavaa.

En halua olla oman elämäni Bridget Jones, koska en tykkää jäätelöstä niin paljon, enkä jaksa katsoa nyyhkyleffoja. Mieluummin olen oman elämäni Maria Veitola ja keskityn nyt uraani. Rakkaus tulee kun on tullakseen, mikä ihana klisee, mutta kliseisiin olen rakastunut. Parisuhteeni ja avioliittoni todennäköisesti jatkavat viipymistään, kunnes kuolema minut elämästä erottaa. Just kidding, voinhan aina mennä itseni kanssa naimisiin. Jos miettii asian hyviä puolia, niin ostaisin takuulla sormuksen, josta pidän ja heti ensimmäisella kerralla oikean kokoisen!

Lopuksi haluan vielä kiittää Henriikka Rönkköstä siitä, että hän on kirjoittanut sinkuista ja sinkkuudesta, vaikka en ole kumpaakaan hänen teostaan vielä lukenut. Näyttää siltä, että sinkut ovat muutakin kuin yhteiskunnan jätekasa, joille oma napa on toisen hoivaamista tärkeämpää.

Mahtavaa tiistaita!

Nora