Voisin puhuu susta pelkkää pahaa

voisin puhuu susta pelkkää pahaa

mut se ei auta, se ei auta ketään

ja mä en jaksa vihata

mä en jaksa vihaa sua enää

voisin sanoo satutit mua eniten

mut se ei muuta, se ei muuta mitään

-Anna Puu, Kultareunukset

 

Kuulin tänään ylläolevan biisin ja se avasi kyynelkanavat. Ylipäätään pidän paljon Anna Puusta ja siitä, kuinka hän tulkitsee laulujaan. Ihmissuhteet aiheena on sellainen, joka jättää vähintäänkin miettimään. Maailman monimutkaisin asia. Ihanin. Kamalin. Sytyttävin. Satuttavin. Syksyisin tunnemaailmani tuntuu olevan erityisen auki ja pyörittelen päässäni usein asioita sielussa tuntumiseen asti. Ihastun syksyisin helpoiten, tai sitten vain kiinnitän siihen eniten huomiota juuri silloin, koska syksy saa minut tuntemaan oloni läheiseksi tunteideni kanssa. Ehkä ulkona oleva pimeys luo jonkinlaista suojaa käsitellä kaikkea rauhassa.

Pelkään ihmissuhteiden satuttavaa puolta. Sitä, että koskaan ei voi oikeasti oppia tuntemaan toista, vaikka miten niin luulisi. Pepe Willberg sanoi Vain elämää -ohjelmassa, että me eletään yksin. Vaikka olisi parisuhteessa, ollaan me yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi hyvä luoda läheisiä ihmissuhteita ja heistä voi saada paljon rakkautta elämään. Mutta loppujen lopuksi jokainen meistä kulkee vain omaa tietään, vähintäänkin tunnemaailmassaan. Kukaan ei voi ikinä täysin ymmärtää, miltä juuri sinusta tuntuu. Voimme yrittää selittää toisillemme, mutta aina osa jää arvoitukseksi. Se tuntuu samaan aikaan yksinäiseltä ja turvalliselta.

kuva72

Tuntuu, että olen lähes kaikkien asioiden suhteen matkalla. Opintojen, ihmissuhteiden, kodin, kaiken. Matka tuntuu kuitenkin enimmäkseen hyvältä. Juuri nämä askeleet minun on otettava. Olen tziljoonaan palaan hajonnut kuva, jossa kaikkien palasten ei ole enää tarkoitus tulla osaksi minua. Jotkin asiat ja kohtaamiset ovat muuttaneet kaiken. Olen miettinyt viimeistä neljää vuotta, enkä meinaa tunnistaa sitä ihmistä, joka olin silloin. Etenkin nyt kun taas liikun samoissa paikoissa kuin silloin, hämmästyn usein. Muistan, mitä ajattelin tietyissä kadunkulmissa, minkä sillan olen ylittänyt sydän pamppaillen ja mihin bussiin noussut epätoivon puristaessa rintaa. Muistan yliopiston jumppatunnit, joille lähdin, vaikka olisin oksentanut neljä kertaa päivässä ja luennot, joiden aikana mietin kaikkea epäolennaista.

Ehkä suurin muutos on se, että ajattelen lähtökohtaisesti kaikesta positiivisemmin. Tämä muutos tapahtui viime vuoden aikana, kun huomasin, että voin vaikuttaa elämääni. Tietenkin elämässä tapahtuu asioita, joille ei voi mitään, mutta usein voi. Olen myös huomannut ajan parantavan vaikutuksen. Se ei olekaan mitään kliseistä skeidaa. Enkä enää jaksa vihata, se ei muuta mitään.

ja mulla ei tuu ikävä, niin usein ei tuu ikävä enää

Yritän keskittyä asioihin, jotka vievät minua eteenpäin. Ovat ne pieniä tai suuria, otan niistä kaiken hyvän irti. Unohdin pitkäksi aikaa, että elämän kuuluu olla myös hauskaa. Tällä hetkellä saan kyseenalaista mielihyvää seuraamalla Jodelia. Yritän päästä siitä pahasta tavasta eroon, mutta olen vain ruvennut kirjoittamaan Jodel-runoja. Mutta ehkä se on parempi pahe kuin juoda vaikka viiniä joka ilta.

Jos aiemmin torstaikaan ei ollut toivoa täynnä, nyt jokainen hetki on. Tuntuu, että haasteiden sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Olen raivannut tieni tähän pisteeseen ja luotan siihen, että jatkossakin löydän mahdollisuuksia, joihin tarttua. Me kaikki niitä löydämme ja kysymys on vain siitä, uskaltaako niihin tarttua.

mitä jos mä kerron sulle siitä

että oon ok, kaikki on ok

-Nora

 

Advertisements

Me luvattiin olla nuoria aina

Elämä tuntuu virralta, johon ei välttämättä huku. Aikaa kuluu, mutta antaa sen ohittaa hetket, joihin ehkä haluaisi tarttua, mutta on mentävä eteenpäin. Tuntuu pelkästään hyvältä olla seuraavassa kuvassa ennen kuin edellistä on ehtinyt analysoimaan mikroilmeitä myöten. Jos elämässä on välitila, luulin tätä sellaiseksi. Mutta miten aikajakso, joka luo pohjan seuraavalle, voisi olla lähinnä turha? Se on vain väliaikainen, kuten elämä kokonaisuudessaan.

Olen nyt elänyt Turku-elämää ja viimeistä opiskeluvuottani noin kuukauden. Alku oli vaikea. Loin mahdottoman odotuksen arjen järjestymiselle. Jos on ollut vuoden poissa, ei voi olettaa kaiken olevan samalla tavalla kuin lähtiessä. Ja onneksi ei ole, koska lähdin täältä hirveän ahdistuksen vallassa. Ensimmäiset viikot tuntuivat ylimääräisiltä sydämen lyönneiltä väärässä kohtaa rintaa. Rupesin jo miettimään, oliko järkeä tulla takaisin, mutta päätin olla yrittämättä koko ajan tuntea oloni hyväksi. Vähitellen mieleni tasaantui.

Mietin nykyään usein sitä, olenko tarpeeksi hyvässä kohtaa elämääni. Onko unelmia, jotka ovat ajan mukana ajaneet ohitseni? Onko jotain, mitä en enää voi elämässäni saavuttaa, mikä ehkä olisi ollut tärkeää? Mitä enemmän vuosia kerääntyy taakse, sitä enemmän tulee jättäneeksi unelmia jätteeksi. Ehkä ne vain muotoutuvat uusiksi. Tai ehkä niistä tulee kokonaan uutta materiaalia, pohjaa johonkin toiseen unelmaan. Tai ehkä ne eivät olleet koskaan tarkoitettu toteutettaviksi. Minulla on tällä hetkellä yksi todella konkreettinen unelma, joka on myös täysin mahdollinen, mutta tällä hetkellä aika ei riitä siihen. Ehkä keväällä. En ole koskaan ollut näin kärsivällinen, että laittaisin jonkin kivan asian odottelemaan, mutta nyt on pakko. Ehkä olen tullut järkevämmäksi.

kuva69

Lapsena en ehkäillyt. Miksi nyt, koska vuodet hupenevat? Eikö vanhetessa pitäisi poistaa ehkä sanavarastosta? Pelottaa, että järkevyys tarkoittaa yhä enemmän unelmajätettä.

Valintojen tekeminen on vaikeaa. Välillä ei edes huomaa tekevänsä niitä, mutta jokainen huokaus, askel, kyynel, loppumaton nauru ovat valintoja. Ne saavat meidät muuttamaan suuntaa tai jatkamaan sinne, minne olemme jo menossa. Pelottaa, valitsenko oikein. Vuodet tuovat mukanaan asioita, jotka nuorempana tuntuivat kaukaisilta. Lähes sellaisilta, jotka eivät koskettaneet minua. Minkälaisten päätösten edessä olen kymmenen vuoden päästä?

Vaikka olisi ideaaleinta elää tässä hetkessä, en pysty. Enkä edes halua, koska se, että katson tulevaan, auttaa minua tekemään kaiken tarvittavan nyt. Esimerkiksi opiskeleminen tuntuu välillä hankalalta, koska en jaksaisi väsätä esseitä, joiden en koe suoraan hyödyttävän minua työelämässä. Mutta se, että saan maisterin paperit käteeni keväällä, auttaa minua siirtymään seuraavaan, kovasti odottamaani elämänvaiheeseen. En kuitenkaan vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Silti se tuntuu hyvältä, kutkuttavalta.

kuva70

Välillä tuntuu, että elän laina-ajalla. Tuntuu oudolta olla olemassa, kun miettii, kuinka sattumanvaraisesti kai synnymme tänne. Miten juuri minä olen päässyt tähän maailmaan onnistumaan ja tekemään virheitä, hengittämään tätä ilmaa. Miten olen muodostunut fyysiseksi hahmoksi, joka pitää elämäänsä tärkeänä, vaikka isossa kuvassa sillä ei ole mitään merkitystä. Miksi elämälläni on minulle väliä. En osaa perustella sitä, koska loppupeleissä sillä ei ole. Suuri kuva muodostuu pienistä osista, mutta omani on niin pieni, ettei sen puuttumista huomaisi. Ihmiset ovat virtaa, johon kaikki hukkuvat.

Aina ei tarvita järkeä. Riittää, että tuntee olevansa täällä jostakin syystä. Muodostaa visioita ja toteuttaa itseään. Ja ehkä se, ettei ole enää niin nuori kuin oli vähän aikaa sitten, onkin hyvä asia. Elämässä kuuluu mennä eteenpäin. Välillä tuntuu, että jos elän vielä niin kauan kuin olen tähän asti, olen täällä järjettömän kauan. Toisinaan ajatus sadankaan vuoden pituisesta elämästä ei tunnu riittävältä. Onneksi minun ei tarvitse itse sitä päättää. Yhden asian olen kuitenkin kirjoittanut kiveen: aion rakastua elämään joka aamu uudestaan.

-Nora

 

 

Voiko syömishäiriöistä parantua?

Olen jo pitkään miettinyt kirjoittavani tästä. Kun nyt aloitan, sydän pamppailee ja kädet hikoilevat. Olen miettinyt, onko vielä sen aika. Olenko valmis jakamaan tätä asiaa, koska se on hyvin henkilökohtainen. Ja ennen kaikkea, olenko todella siinä pisteessä, että uskallan jo kirjoittaa tästä vastaten otsikon kysymykseen myöntävästi.

Sairastuin anoreksiaan lukion toisen vuoden alussa. Taisin olla silloin 17-vuotias. Sairastumiseen oli monta syytä ja se alkoi tavallaan vahingossa. Muistan lukion ensimmäisen vuoden aikana ruvenneeni miettimään enemmän ulkonäköäni ja välillä koin suurta ahdistusta vartalostani, mutta en ajatellut laihduttamista. Kesällä 2011 sain välillä vatsakipuja syömisen jälkeen, jonka seurauksena pienensin annoskokojani, jotta kivut menisivät nopeammin pois. Kun ruokavalioni muuttui keholleni optimaalisemmaksi, annoskoot jäivät kuitenkin pieniksi. Lukion toisen vuoden alussa menin käymään terveydenhoitajalla toisen asian tiimoilta ja hän varoitti jo silloin, että painon laskusuunta ei ole hyvä juttu. Nyökyttelin ja olin samaa mieltä, mutta jotain tapahtui.

Vartaloahdistus kävi yhä suuremmaksi. Lopulta tuntui, että ruoan avulla pystyin hallitsemaan sitä. Sairastin hoitamatonta keliakiaa yläasteella, joten kehoni muutokset viivästyivät. Kun ne tulivat, pelästyin. En tunnistanut uutta kehoani, joka ei kuitenkaan ole koskaan ollut lähelläkään Kim Kardashianin kurvikkuutta. Vaikka ahdistus kumpusi isolta osin ulkoisista asioista, psyyken puolella oli vieläkin pimeämpää. Yläaste oli raadollista aikaa koulukiusattuna, enkä silloin pystynyt käsittelemään rikkinäisyyttäni, vaan vasta lukiossa. Ja koska olin niin hajalla, en löytänyt oikeita keinoja koota palasiani uudelleen. Uskon sen olleen iso tekijä syömishäiriöön sairastumisessa.

Anoreksia-diagnoosin jälkeen meni noin kaksi vuotta, että olin jotenkin toipunut. Kävin ravitsemusterapeutilla, psykologilla, lääkärillä ja fysioterapeutilla (hän oli ihana nainen ❤ ). Sairastuin anoreksian myötä masennukseen, mistä toipuminen oli yhtä helvettiä. Mieli laahasi koko ajan perässä, vaikka fyysisesti olin jo paremmassa kunnossa. En koskaan joutunut minnekään osastolle, vaikka välillä sitä vaihtoehtona vilauteltiinkin. Tiesin koko ajan jossain sydämeni syvimmässä sopukassa, että siinä menisi raja. En tiedä, miksi olin niin varma siitä koko ajan, mutta onneksi olin, koska se motivoi toipumaan.

Anoreksia hyvin usein johtaa bulimiaan ja niin kävi minullekin. Keväällä 2015 työnsin sormet kurkkuun ja koin niin suurta helpotusta, että jäin siihen nopeasti koukkuun. Sitä kesti viime maaliskuuhun saakka. En olisi ikinä uskonut sanovani näitä sanoja: syömishäiriöhelvettini on ohi. Game is over, voitin. Minulla on todella varma olo siitä, että en palaa menneeseen. Elämässäni tapahtui ikäviä asioita keväällä, mutta en silti sortunut. Sain siitä oikeastaan kimmokkeen: jos en itse kohtele itseäni hyvin, ei kukaan muukaan. Myös yksi karu fakta laittoi stopin oksentelulle: kehoni ei enää oikein kestänyt sitä. Vatsakivut ja rytmihäiriöt tulivat liian tutuiksi. Olen myös koko ajan treenannut suhteellisen paljon, mikä on tietenkin kuluttanut entisestään. Mutta koen, että kuluneen puolen vuoden aikana kehoni on korjannut itseään hyvin. Alla olevasta kuvasta on tultu kauas. Se on vuoden 2015 lopusta, jolloin olin lähestymässä bulimiani pahinta vaihetta. Ei ollut mikään onnellinen fiilis elämästä. Muistan miettineeni silloin usein, ettei elämä ehkä ole minua varten.

kuva23

Tuntuu jo hullulta ajatella, miten ikinä päädyin halaamaan posliinia. Sehän on ihan järjenvastaista. Mutta usein ovat pelot ja ahdistuksetkin. Kun on oikein solmussa itsensä ja vähän kaiken suhteen, ei välttämättä osaa toimia tilanteita edistävästi. Olen yliopistovuosien aikana hakenut ajoittain apua YTHS:stä ja aina sitä saanut, mutta olen myös ollut todella turhamainen lähipiirilleni, koska olen uskonut voivani parantua ainoastaan yksin. En ole ottanut aina tarjottua apua vastaan. Toisinaan se on johtunut liian masentuneesta ajatusmaailmasta, jossa olen ajatellut jo olevani poissa pelistä. Ja toisinaan siitä, että olen vilpittömästi uskonut pystyväni vain itse auttamaan itseäni.

Olen tehnyt järjettömästi töitä ajatusmaailmani muuttamiseksi ja se on tuottanut tulosta. Ja miten olen muutoksen tehnyt? Tekemällä asioita, jotka haastavat ja kiinnostavat niin paljon, ettei minulla ole aikaa miettiä liikaa ruokaa ja ahdistavia ajatuksia. Olen pakottanut itseni tekemään muita asioita ja lopulta se on johtanut vapaaehtoisuuteen. Etenkin bulimia oli todella elämästä ulos sulkevaa, koska olin usein väsynyt ja voin pahoin. Kun rupesin tekemään radio-juttuja, tajusin, että oksentaminen on vaikea yhtälö sen kanssa. Miten puhua, jos kurkku on ihan paskana? Aika hankalasti, joten siitä tuli yksi motivaatio kohti parantumista. Kaikki tämä on myös vaatinut paljon tahdonvoimaa. En ole vielä varma, mistä sen kaiken olen saanut. Välillä tuntuu niin hullulta ymmärtää, että olen päässyt eroon jostain niin kammottavasta asiasta. Syömishäiriöissä ei ole mitään glorifioitavaa. Ne ovat raadollisia. Uskon, että niistä voi parantua, mutta ne jättävät jälkensä.

Olen miettinyt, miten voisin auttaa ihmisiä, jotka jollain tavalla kamppailevat syömishäiriöiden kanssa. Menisinkö mukaan syömishäiriöliiton toimintaan vapaaehtoiseksi? Toisaalta haluan olla varma, että olen toipunut tarpeeksi. Ehkä voisin tänne kirjoittaa postauksen siitä, miten tarkalleen ottaen toivuin. Ehkä se auttaisi jotain löytämään oman tiensä kohti parantumista. Jos jollain on jotain kokemuksia tai ehdotuksia, miten auttaa muita asian kanssa kamppailevia, saa ehdottaa ❤

Loppuun kuva siitä, miten suurta lämpöä ja iloa koen elämästä nykyään. Välillä onnellisuus iskee vasten kasvoja. Niin paljon vielä edessä, kaikkea hyvää.

kuva49

Iloa viikkoon!

-Nora

Ihminen on tilannekohtainen

Eilen oli kulunut vuosi siitä, kun Turussa tapahtui terrori-isku. Tulin viikonlopuksi tänne ja olo on tuntunut ristiriitaiselta. Torille oli iskukohtaan tuotu kukkia ja kynttilöitä, se mursi sydämen. Siellä oli kyltti “me emme unohda”. Vuosi sitten siellä päättyi elämä. Ei sellaista pahuutta oikein pysty käsittämään. Aina kun yritän kuvitella tilannetta, en pysty. Olen kuitenkin ylpeä Turusta, että täällä on elämä jatkunut ja siten myös taistelu terrorismiä vastaan.

kuva45

Vietin edelliset kaksi viikkoa Helsingissä, koska viime viikonloppuna olimme FLOW´ssa. Viikot ovat olleet sosiaalisia ja olen kaivannut omaa rauhaa, mutta oli yllättävän haikeaa hetkeksi poistua siitä sosiaalisuus-kuplasta. Olen viime päivinä ajatellut paljon menneisyyttäni. Tunnen sen pohtimisen lähinnä rakentavaksi, koska koen tulleeni taas risteyskohtaan elämässäni palatessani Turkuun ja taas kunnolla yliopistoon. Muistan, kuinka vuosi sitten olin koko syksyn ihan valmis milloin tahansa tulemaan takaisin, koska olin niin ahdistunut muutoksesta, jonka kuitenkin omasta halustani olin tehnyt. Vähitellen sopeuduin ja on ollut yllättävän vaikeaa nyt muuttaa pois Helsingistä. Ja Kontulasta, koska hei, se on mainettaan parempi paikka! Kiitos Kontula, kohtelit hyvin ❤

En haluaisi sanoa näin, mutta tänä viikonloppuna Turku on hieman ahdistanut. Kulunut vuosi on pähkinänkuorellisesti sanottuna ollut elämäni paskin ja paras, joten se on vaikuttanut minuun paljon. Enemmän kuin ehkä vielä ymmärränkään. Nyt kun olen palannut vanhoille nurkille, olen niin konkreettisesti tekemisissä muutoksen kanssa. En halua palata itseni kanssa taaksepäin, joten vaatii pääni sisäistä vääntöä, etten heitä hukkaan itseni kanssa tekemääni työtä. Vapauduin Helsingissä ollessa henkisesti. Minua kiinnostaa jatkuvasti vähemmän muiden mielipiteet itsestäni ja se on ehkä minulle tärkein muutos. Ja eteenpäin vievin. En enää tuhlaa energiaani yrittääkseni olla kaikkien mielestä hyvä ja kiva ihminen, koska ikinä ei voi kaikkia miellyttää. Eikä tarvitsekaan. Ihana klisee, koska niin helvetin totta.

Olen ehkä aiemminkin tänne kirjoittanut, kuinka ristiriitaisena koen muiden kokevan minut. Toisaalta koen, että minua pidetään hiljaisena tyyppinä ja toisaalta ärsyttävänä ja “liian rohkeana”. Olen kokenut saavani ristiriitaista palautetta ja olen antanut sen vaikuttaa minuun liikaa. Ihmisillä tuntuu olevan jokin tarve määritellä toisia ja aina se ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Etenkään, jos ei tunne toista hyvin ja ole nähnyt erilaisissa tilanteissa. Tämä on nykyään lempilauseeni: Ihminen on tilannekohtainen. Kuka käyttäytyy samalla tavalla firman pikkujouluissa ja yhtiökokouksessa? Tai isän kanssa kalassa versus kaverin kanssa yksillä? Niinpä.

Sen sijaan, että annan viisareiden raksuttaa miettien, mitäköhän minusta ajatellaan, keskityn tekemiseen. Ja kuinka paljon enemmän energiaa onkaan vapautunut! En ole ehkä lapsuuden jälkeen tuntenut itseäni näin vapaaksi. Koen enemmän hetkiä, jolloin olen innostunut kaikesta, kuin hetkiä, jolloin puristun ahdistukseen. Liikutun nykyään todella helposti eri asioista ja poraan ihan huolella, etenkin yksin ollessa, koska sekin vapauttaa. Haluan tuntea vahvasti, koska silloin koen olevani elossa. Asiat vain tulevat nykyään todella helposti iholle ja tunnen sen kasvattavaksi. Kulunut vuosi vei henkisen kipukynnykseni äärirajoille ja koska selvisin, eivät tunteet enää pelota.

Olen todella kiitollinen kaikesta.

-Nora

 

 

FLOW 2018

Elämäni ensimmäiset festarit ovat nyt takana. Olin viime lauantaina Flow´ssa siskoni ja hänen ystävänsä kanssa. Odotin sitä monta viikkoa ja oli hienoa päästä kokemaan festarihumua. Ja mitä pukuloistoa! Ihmiset olivat todella panostaneet tyyleihinsä. Alue oli myös muutenkin visuaalisesti silmiä hivelevä ja etenkin illan hämärtyessä valokoristukset pääsivät oikeuksiinsa. Ruoka oli myös ihanaa.

kuva38

Eniten odotin Vestan esityksen näkemistä, koska pidän hänen musiikistaan. Hänellä on ihan omanlaisensa touchi hommaan. Ja hän oli mieletön! Hän vaikutti olevan täysin läsnä ja otti yleisön hyvin huomioon. Ja kaikki lempparibiisit tuli kuultua ❤ Hämärän jo laskeutuessa katsoimme Arctic Monkeys -yhtyeen keikan, mikä oli myös loistava ja yleisö oli ihan liekeissä. Sydämeni pomppii vieläkin ihmisten hyppyjen rummuttamaan tahtiin.

kuva43

Sunnuntain vietin pienessä päänsäryssä, koska punkkua tuli vedettyä lauantaina sen verran paljon. Juon alkoholia todella harvoin, joten en tarvitse kovin montaa annosta herätäkseni seuraavana aamuna pääkipuun. Mutta oli se sen arvoista. Univelkaa on vähän vieläkin, mutta se taitaa olla kertynyt koko viime viikolta. Olen niin innoissani tulevaisuudessa häämöttävistä asioista, että iltaisin aivot vain käyvät ylikierroksilla. Muutaman viikon päästä on alannut syksyn arki, johon kuuluu mm. paluu yliopistoon. Iiiks!

Vielä on kuitenkin kesää jäljellä ja se kannattaa elää täysillä!

-Nora

Koti on siellä, vaikka sydän ei olisikaan

Muutin tällä viikolla. Noin puoli vuotta sitten päätin, että muutan kesän lopulla Helsingistä Turkuun. About vuosi sitten muutin Turusta Helsinkiin. Se oli yksi elämäni parhammista päätöksistä, vaikka viime syksy olikin täynnä ahdistusta. Olin ihan jäissä kaikesta elämään kuuluvasta. Tiesin tarvitsevani muutosta, mutta olin liian masentunut ja ahdistunut nauttiakseni siitä. Elämäni tuntui vankilalta. Turku kyllästytti, yliopisto kyllästytti, tein työtä, josta en pitänyt ja tunsin vain joka päivä kulkevani kauemmas itsestäni.

Ensimmäiset puoli vuotta Helsingissä olivat vaikeat. Vaati aikaa sopeutua siihen kaupunkiin ja uudenlaiseen elämäntilanteeseen. Nykyään metron ääni on yksi kotoisimmista. Rakastan suuria kaupunkeja. Niihin voi kadota, se tuntuu turvalliselta. Samalla se on myös haaste, sillä se voi lisätä yksinäisyyttä. Mutta sain kuluneen vuoden aikana tutustua ihaniin tyyppeihin ❤ Myös tekemäni radio-jutut ovat jo yksinään syy, miksi kannatti todella lähteä Helsinkiin. Kohokohdiksi jäivät Laura Haimilan ja Aki Linnanahteen haastattelut omassa radio-ohjelmassani. Jatkan ohjelmaani syksyllä, vähän erilaisella twistillä. Sitä odotan innolla ja samalla saan hyvän syyn käydä usein Helsingissä.

Yksi isoimpia muutoksia kuluneen vuoden aikana oli asua kämppiksen eli siskoni kanssa. Meillä on aina ollut suhteellisen tulinen suhde. Riidat syttyvät ja sammuvat nopeasti. Jos olisimme pitkävihaisia toisillemme, emme luultavasti olisi enää missään tekemisissä. Mutta tunnemme toisemme niin hyvin, että sellaista vaaraa tuskin on. Viimeiset kuukaudet menivät todella hyvin ja koen, että suhteemme lähentyi. Rakastan häntä, kuten muitakin sisaruksiani, äärettömästi ❤ Siskoni kirjoitti minulle pari vuotta sitten kirjeeseen näin:”Miten muiden kanssa helposti näkee alun ja lopun, mutta kanssasi kaikki on yhtä jatkumoa.”

Tähän päästään aasinsiltana bulimiani, voisinko jo sanoa, parantumiseen. En ole oksentanut moneen kuukauteen, eikä se enää tunnu tarpeelliselta. Koska arvostan itseäni. Ansaitsen parempaa kohtelua itseltäni kuin sormet kurkussa. Olen työstänyt mieltäni siihen pisteeseen, että osaan hallita ahdistustani paremmin. Yksi suurimpia apuja on se, että minulla on todella vahva usko tulevaisuuteen. Vaikka olisi kuinka paska tilanne käsillä, yritän katsoa sen yli ja miettiä aikaa pitkälle eteenpäin, jolloin kaikki on todennäköisesti hyvin. Tunnen itseni tässäkin hetkessä vahvemmaksi kuin koskaan. Jotenkin outoa, koska juuri tuon kirjoitettuani Spotifysta alkaa soida Haloo Helsingin Kevyempi kantaa. Yhdessä vaiheessa todella halusin pois tästä maailmasta. Onneksi en lähtenyt. Kuulostaa radikaalilta sanoa noin, koska monet näkevät minusta vain sen toisen puolen, positiivisen. Kuitenkaan se ei tarkoita, etteikö olisi toinenkin puoli. Mutta haluan keskittyä positiivisuuteen aina kun mahdollista. Ja usein se on.

Edellinen aasinsilta jäi puolitiehen, sillä tarkoitukseni oli sanoa, että bulimiani parantumiseen auttoi paljon se, että asuin kämppiksen kanssa. Muistan etenkin syksyllä monia hetkiä, jolloin olisin laatannut, jos olisin ollut yksin. Toipuminen ei ole tapahtunut itsestään ja tie on ollut enemmän kuin kivinen, mutta enää siltä tieltä ei haaraudu polkuja kuin poispäin kyseisestä sairaudesta. Elämä on ihan liian arvokasta tuhlatakseni sitä enää sekuntiakaan.

Nyt istun uudessa kodissani, jossa on vielä tavaroita sikin sokin. Olen hieman pulassa, koska täällä on sen verran vähän kaappitilaa, etteivät kaikki tavarat mahdu paikoilleen. On vähän haastetta, kun muuttaa 73 neliön kolmiosta 25 neliön yksiöön. Mutta pakollinen konmaritus ei ole pahasta. Osasta tavaroista onkin aika luopua.

kuva37

kuva36

kuva35

Turussa ovat juureni, täällä synnyin. On kuitenkin ristiriitaista olla täällä. Sydämeni kuuluu Turkuun, mutta nykyään myös Helsinkiin. Aion nauttia siitä, että nyt olen taas täällä, mutta tunnen, ettei koko sydämeni seurannut perässä. Kaipaan metron ääntä, rautatieaseman hälinää. Muualla kuin Helsingissä ollessa minusta tuntuu jatkuvasti, että jään jostain paitsi. Rakastuin Töölönlahteen ja Kalasataman kallioihin. Siellä tuli istuskeltua ja parannettua maailmaa ihanien tyyppien kanssa. Haluan takaisin. Mutta nyt minun on oltava täällä. Osa sydämestäni on siihen täysin valmis ja vaikka ei olisikaan, nyt olen täällä.

Onneksi rakastan Turun kotiani. Tämä on ehkä kivoin koti, mikä minulla on koskaan ollut. Vanha talo, puulattiat, leveä ikkunalauta. Kun astuu ulos ovesta, on muutama sata metriä keskustaan. Tuntuu hyvältä tulla tänne. Vielä kun saan kaikki tavarat paikoilleen, tulee tästä vieläkin viihtyisämpi. Aikalailla elokuun loppuun asti majailen vielä arkipäivät Helsingissä, koska työharjoitteluni Evirassa päättyy vasta silloin. Siitäkin alkaa jo tulla haikea olo. Muutokseen kuuluu aina luopumista ja siksi tunnen olevani nyt todella herkillä. Ensi viikko on onneksi täynnä kivoja tapahtumia, jotka poistavat ainakin hetkeksi kaiken ylimääräisen mielestäni.

Parasta päivää sulle ❤

-Nora

 

 

Kohtuus kaukana vai kaikessa

Moni on varmasti törmännyt usein kehotukseen löytää kultainen keskitie jonkin asian suhteen. Meitä kannustetaan kohtuuteen. Välillä se tuntuu turhalta himmailulta ja välillä ihan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Mutta voiko kohtuudessakin mennä liian pitkälle? Kuulostaa hassulta, mutta mielestäni voi.

Jos aina etsii asioiden lieviä vaihtoehtoja, jää elämä helposti laimeaksi. Olen viime aikoina usein törmännyt ajatukseen, että kaikki tekemisemme perustuvat ja tähtäävät siihen, että tunnemme. Toimintamme tavoite on tunne. Kohtuus kaikessa helposti latistaa tuntemista. Kaikesta tulee kädenlämpöistä. Ihan kuin elämä olisi pelkästään kompromisseja. Ja miten tylsää on kuulla muistutus kohtuudesta. Vaikka välillä se onkin ihan paikallaan.

Nora

Jos kohtuutta ei ole missään tai sitä esiintyy elämässä vain harvoin, saattaa olo silloinkin käydä tukalaksi. Se muistuttaa vuoristoradan kyytiin hyppäämistä, josta jarrumiehet puuttuvat. Vauhti yltyy välillä huimaksi, kohtuuttomaksi. Ja kuka pysäyttää junan, jos et sinä?

Mitä paremmin tuntee itsensä, sitä helpompi on säädellä tunteitaan tekemistensä taustalla. On inhimillistä, että kohtaamme tilanteita, joissa tunteet ottavat hetkeksi vallan. Välillä kokee niin suurta iloa jostain, että on vaikea peitellä pakahtumistaan ja toisinaan elämä murjoo niin kovaan, ettei edes vesilasi pysy kädessä. Tunteet menevät yli ja sitä kautta ehkä toimintakin. Mutta onneksi tilanteesta voi aina ottaa kopin, kun voimia taas on.

Toisinaan koen, että yhteiskunnassamme on tapana toppuutella, kun joku silmin nähden huokuu onnellisuutta tai ylpeyttä jostakin onnistumisestaan. Sen sijaan, että paheksumme toisten ylitsepursuavaa onnea, voisimme lisätä sitä ja tuottaa maailmaan enemmän hyviä hetkiä. Saamme itsekin paremman mielen, kun pystymme olemaan aidosti iloisia toisten onnesta. Uskon, että siitä voi syntyä positiivinen kierre. Onni tavoittaa myös meidät. Ja vaikka monessa asiassa kohtuus on silloin tällöin paikallaan, onnellisuuteen sitä ei tarvita.

Välimaastoissa kulkeminen ei myöskään tee hyvää luovuudelle kohtuullisuuden latistavan luonteen vuoksi. Luova ihminen on sorainen hiekkatie, kohtuutta vaaliva hiekkatie ilman yhtäkään käännettävää kiveä. Ennalta-arvattavuus asioiden kulusta on usein tylsää. Tietenkin jonkinlainen järjestys elämässä tuo turvaa ja auttaa saavuttamaan tavoitteet, mutta jos kaikessa on aina se yksi ja sama vaihtoehto, kulkea keskellä, mistä löytää säpinää?

Kohtuus kaukana vai kaikessa? Kohtuudessa kohtuus on paras vaihtoehto. Ei kannata turhaan tehdä elämästä tylsää ja väritöntä, vaan nauttia pienistäkin asioista järjettömästi.

Ihanaa, helteistä viikkoa!

-Nora