Hyvästi 2018, tervetuloa 2019

En tiedä, voiko menneisyyttä hyvästellä. Tavalla tai toisella se kulkee aina mukana. Lähtökohtaisesti se ei ole huono asia, ei ollenkaan. Voimme oppia menneisyydestämme paljon ja sitä kautta kehittyä ihmisinä. Erilaiset kokemukset rikastuttavat, murjovat, koettelevat ja todistavat elämän ainutlaatuisuuden. Vuosi 2018 oli minulle monella tapaa hyvin tärkeä. Ravisuttava, kasvattava, hieno matka. Ennen kaikkea opin, että selviän mistä tahansa.

Mietin lähes viikottain elämässäni tapahtuneita asioita, joten vuoden vaihtumisen aika ei tee siihen poikkeusta. Se käy minulta automaattisesti, sillä päässäni ei ole koskaan hiljaista. Lähtökohtaisesti sekään ei ole huono asia. Vuoden vaihtumiseen liittyy erilaisia perinteitä, joilla juhlistetaan uutta vuotta. Mielestäni jokainen voi tehdä tai olla tekemättä uudenvuodenlupauksia. Olen jo kauan sitten lopettanut ajattelemasta niitä samanlaisina kuin muita lupauksia – niiden tehtävä on vain inspiroida ja tönäistä rohkeasti kohti uutta. Minulla on vain yksi vakavasti otettava lupaus vuodelle 2019: en ota elämää liian vakavasti.

49184665_1448579931944258_2893992257315143680_n

En tiedä yhtään, millainen tulevasta vuodesta tulee. Keväällä valmistun ja tällä hetkellä sen jälkeinen aika on täysin auki. En kuitenkaan anna ahdistuksen ottaa valtaa, vaan keskityn tekemään parhaani, vaikka se ei joka hetki ole helppoa. Mutta luotan elämään enemmän kuin koskaan ennen ja uskon, että hyviä asioita tapahtuu. Enemmän kuin peloissani, olen innoissani. Odotan, että pääsen näyttämään kykyni työelämässä ja oppimaan uutta.

Ja tietenkin odotan myös sitä, mitä kaikkea muuta elämään mahtuu kuin opinnot ja työ. Ystävät, treenit ja muut seikkailut. Aion myös nauttia pienistä ja arkisista asioista, kuten kynttilöiden polttamisesta niin pitkään, että ne sammuvat itsekseen. Snickers-raakakakuista, aamulenkeistä ja kirjastossa muidenkin kuin kurssikirjojen lukemisesta. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän ymmärtää ohi kiitävien hetkien merkityksen. Niissä piilee kiitollisuus. Yritän myös pysyä mahdollisimman terveenä – tänä vuonna selvisin vain yhdellä flunssalla. Ehkä lähes jokailtainen inkivääri-tee on tehonnut.

Tällä hetkellä tulevaisuuden epämääräisyys näyttäytyy vapautena. Elämäni voi kulkea niin moneen suuntaan ja uskon asioiden menevän juuri niin kuin niiden pitää. Ehkä myös tapahtuu jotain sellaista, mitä en edes osaa unelmoida. Jos mietin kuluneita vuosia, en olisi arvannut juuri mitään ennalta. Elämä on pettänyt ja yllättänyt, kaikesta on jotain jäänyt käteen. Mitä jää ensi vuodesta? Sen näkee sitten.

Ilolla ja innolla kohti vuotta 2019!

-Nora

 

Advertisements

Miten tässä käy

Joulu tuli ja meni, uusi vuosi lähestyy. Eilen mietin pääni puhki tulevaa vuotta, ja mitä siltä toivon. Ajattelin sortuvani epäilyttävään lupausten tekemiseen, kunnes tajusin, etten mieti näitä asioita vain vuosien vaihtuessa. Etenkin viimeiset puoli vuotta olen miettinyt sitä jatkuvasti: Mihin suuntaan elämäni menee, kun valmistun yliopistosta ja astun uuteen, tuntemattomaan elämänvaiheeseen? Mihin ja mitä seuraavaksi?

En löytänyt eilen(kään) vastauksia.

Tuntuu hullulta herätä päiviin tyynenä, paikoin jopa onnellisena, vaikka elämäni suunta on täysin auki puolen vuoden kuluttua. Välillä olen siitä ahdistunut, mutta enimmäkseen kai helpottunut. Olen sen jälkeen vapaa tavalla, jolla en ole koskaan aiemmin ollut. Sen jälkeen elämääni eivät rytmitä opinnot, jotka etenkin nyt viimeisenä vuotena vievät tajuttomasti aikaani. Välillä tekisi mieli vain vetäistä kaikista tenteistä ykköset, kunhan saa tehtyä, mutta haluan viedä homman kunnolla maaliin tai ainakin yrittää parhaani. Enää puoli vuotta ja sen jälkeen elämässäni on jotain ihan muuta. Toivon, että olen silloin(kin) onnellinen.

kuva84

Tunnen olevani aika yksin elämänvaiheessa, jonka mieluiten jakaisin tiiviisti toisten kanssa. On minulla perhe ja pari läheistä ystävää sekä paljon tuttuja, mutta enimmäkseen pyörittelen yksin päässäni niin negatiivisia kuin positiivisiakin ajatuksia. En välillä itsekään pysy ajatusteni perässä, joten en edes kykenisi kaikkea muille jakamaan. Mietin erilaisia suunnitelmia elämälleni ollen samaan aikaan varma siitä, ettei se kuitenkaan mene niiden mukaan. Parasta on vain yrittää elää hetkessä.

Olen miettinyt, olisiko tämä elämänvaihe helpompi, jos olisin parisuhteessa. Saisin tukea juuri silloin, kun sitä tarvitsen ja voisin kannustaa toista hänen tavoitteissaan ja siten suunnata ajatukset pois omista mietteistäni. Etenkin öisin on välillä vaikea nukahtaa, kun muun maailman rauhallinen uni korostaa tunnetta siitä, että olen ihan yksin maailmassa liian suurten päätösten edessä. Silloin voisin kääntyä toisen puoleen ja sanoa “en tiedä, miten mun oikein käy” ja toisen ollessa vielä hereillä, kuulla hänen vastaavan “hyvin meidän käy“.

-Nora

Ammattikriisi

Elämästä ei tule mitään ilman ajoittaisia kriisejä, jotka laittavat arvioimaan tehtyjä valintoja uudelleen tai pohtimaan suuntaa, johon on parhaillaan matkalla. Jos on katsonut viimeaikaisia Instagram-stoorejani, tietää jo hieman, mistä on kyse. Elän tällä hetkellä aikaa, jossa mietin aikalailla jatkuvasti tulevaisuuttani. Opintojen lähestyessä loppuaan koen sen luonnolliseksi, mutta ajoittain myös stressaavaksi. Olenhan jo oppinut, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Kaikkea ei voi, eikä kannata suunnitella etukäteen. Toisinaan asiat järjestyvät yllättäen ja palaset loksahtavat kohdilleen. Välillä huomaa yrittäneensä väkisin sovittaa nurkkapalaa keskelle palapeliä.

Koen media-alan kiinnostavaksi, monipuoliseksi ja laajaksi. Mahdollisuudet ovat lähes rajattomat ja se on sekä haaste että mahdollisuus. On pohdittava tarkkaan, mitä annettavaa juuri minulla on alalleni. En ole koskaan ollut teknologisessa osaamisessa vahvimmillani, kun taas sisällöntuotannossa koen olevani luova. Pidän ihmisten kohtaamisesta ja etenkin siitä, että pääsen heidän tarinoidensa kautta kuulemaan niin monia elämänkulkuja. Nautin ihmisläheisyydestä. Olen saanut eri yhteyksissä palautetta läsnäolostani ja siitä, että minulle on helppo puhua. Eri yhteyksillä tarkoitan esimerkiksi kokemustani yksilöohjaamisesta kouluttautuessani hyvinvointialalle ja haastattelutilanteista, joihin olen päässyt tekemällä Signaalimedialla radio-ohjelmaani. Uskon, että pystyn olemaan vahvasti läsnä, koska ihmiset kiinnostavat minua. Arvostan myös muissa läsnäoloa, mikä ei nykyisessä kiireisessä ilmapiirissä ole itsestään selvää.

En halua tehdä työtä, jolla ei ole minulle merkitystä. En halua sen olevan pinnallista tai maapalloa kuluttavaa. Haluaisin auttaa. En ole koskaan poissulkenut sitä vaihtoehtoa, että tekisin töitä personal trainerina. Ehkä osa-aikaisesti. Nautin treenaamisesta koko ajan enemmän ja enemmän, enkä edes oikein osaa selittää siitä saamaani iloa. Olen välillä sanonut, että ilman treenaamista söisin varmaan masennuslääkkeitä. Se on osittain totta. Etenkin alkusyksystä oli välillä todella haastavaa psyykkisesti, mutta treenaaminen auttoi älyttömästi. Olen käynyt ryhmäliikuntatunneilla, missä myös ryhmän merkitys korostuu ja tuottaa lisäboostia treenaamiseen. Urheillessa unohdan kaiken muun. Välillä olen kävellyt treeneihin pää täynnä ahdistavia ajatuksia, mutta aina olen lähtiessä ajatellut, että eihän tässä ole mitään hätää. Kaikki järjestyy.

46668711_2217142338540566_6319676220057321472_n

Haluaisin auttaa muitakin ihmisiä löytämään liikunnanilon. Se on ehkä kliseisesti sanottu, mutta tämän syksyn aikana olen ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Haluaisin, että muutkin voisivat kokea sen saman ihanan olotilan, jonka itse saan treenaamisesta. Tiedän, etteivät kaikki tykkää liikunnasta ja iloa elämään saa monista muistakin asioista. Tarkoitan tilanteita, joissa ihminen haluaa muuttaa elämäänsä, löytää positiivisen suhtautumisen liikkumiseen ja kokee tarvitsevansa siihen tukea ja kannustusta. Kokisin merkitykselliseksi kulkea matkaa yhdessä hänen kanssaan.

Tämä ajatuskela lähti liikkeelle pari viikkoa sitten, kun teimme punnerrushaastetta yhdellä treenitunnilla. Tarkoitus oli punnertaa polvet irti maasta kolmessa minuutissa niin monta kertaa kuin mahdollista. Otimme parit, koska niin kauan kuin toinen teki, toinen tsemppasi ja laski. Parini sanoi kesken suorituksensa, että “sä voisit olla PT”. Se tuntui niin hyvältä, että hymyilen vieläkin. Tunsin onnistuneeni kun näin, miten paljon kannustamiseni vaikutti hänen suoritukseensa.

Mietin paljon sitä, miten voin media-alalla tuntea itseni merkitykselliseksi. Vaikka media-alassa on pinnallisia puolia, on siinä myös paljon syvyyttä. Arvostan esimerkiksi toimittajien ja tiedottajien työtä. Yritän löytää joukosta oman paikkani. Menen tiistaina Turun yliopiston rekryyn keskustelemaan uraan liittyvistä ajatuksista ja suunnitelmista. Olen kiitollinen, että sellainen mahdollisuus on, koska se tuo selvyyttä välillä sekavilta tuntuviin ajatuksiini. Uskon, että minulle sopii parhaiten vaihteleva työelämä, jossa päivät ovat erilaisia. Siksi koen mielekkäänä, että tekisin sekä media- että hyvinvointialan tehtäviä. Aika näyttää, miten kaikki järjestyy. Siihen luotan, että kaaoksesta syntyy jotain kaunista.

-Nora

Kun ei kestä arkea

Olen kirjoittamassa esseetä, jossa pitää pohtia erään elokuvan kohtauksia ja miettiä, kuinka niissä ilmenee uusliberalistinen ihmisjätehuolto. Se tarkoittaa ymmärrykseni mukaan sitä, että yhteiskunnan tukea tarvitsevat voidaan heivata pois. Tänä päivänä korostetaan menestymistä ja epäonnistumisia peitellään niin paljon kuin mahdollista. Niitä jopa kielletään. Jatkuvasti pitäisi olla edistämässä elämäänsä ja luomassa huikeita urapolkuja ja mielellään samalla perustaa perhe ja huolehtia sen kukoistavuudesta. Mikään ei saa mennä menestymisen edelle.

Yksi osa tätä ongelmaa on arjen sietämättömyys. Se ei enää kiinnosta. Mikään ei riitä. Mikään ei tunnu miltään. Päivät lipuvat ohi yhtä haaleina kuin monta päivää kupissa hautonut kahvi. Missä ilotulitukset ja uudet ilouutiset? Jos ei missään, niin missään ei ole järkeä.

Tunnustan, että itsekin välillä luon epärealistisia odotuksia elämää kohtaan. Osittain siksi, että unelmat ovat ravintopyramidini pohjalla, haaveista saa voimaa. Olen saavuttanut elämässäni asioita, joita en olisi uskonut, mutta kovalla työllä ja uskalluksella unelmoida tein ne. Kuitenkin enimmäkseen elämä on arkea. Sitä, että herätään, tehdään asioita ja mennään nukkumaan ilman, että koko päivän olisi leijunut endorfiinipyörteissä. Lähes sietämätöntä, mutta totta.

Kaiken ei tarvitse olla realistista, vaan balanssi yltiömäisen unelmoinnin ja realistisen ajattelutavan välillä olisi hyvä löytää. Menestyminen on hyvä tavoite, mutta on myös hyväksyttävä epäonnistumiset, joita vääjäämättä tulee. Kukaan ei pääse korkeimmalle huipulle ilman kovaa tuulta. Myrskyissä myös punnitaan motivaatiomme ja tahtotilamme laatu, ja ne opettavat meitä tuntemaan itsemme paremmin. Kovien taisteluiden jälkeen arki myös tuntuu uskomattoman turvalliselta.

kuva77.jpg

On myös hyvä muistaa, että jokaiselle arki on erilaista. Toiset pitävät enemmän rutiineista ja tarvitsevat niitä, kun taas toisille aikataulottomampi elämä sopii paremmin. Tällä hetkellä elän opiskelijana aika epäsäännöllistä elämää, koska luentoja on siellä täällä ja muita menoja vähän väliä. Saan kuitenkin tehdä kivoja asioita, joten en kaipaa enempää järjestystä. Ehkä säännölliset treenit ovat tällä hetkellä rutiinejani, joista en juurikaan poikkea.

Toivon, että myös epäonnistumisista voisi puhua avoimemmin ja ilman pelkoa siitä, että tulee tuomituksi tai lähenee ihmisjätteen määritelmää. Voimme oppia omista kokemuksistamme, mutta niin myös muiden. Samoin onnistumisista voisi uskaltaa puhua kunnolla! Ei se ole itsekkyyttä kertoa, missä on onnistunut ja kuinka hienolta jotkut kokemukset ovat tuntuneet tai tuntuvat. Niistä saa inspiraatiota ja väriä arkeen! Siihen, jota elämämme enimmäkseen on. Enkä sano, että arki on synonyymi tylsyydelle.  Voimme itse vaikuttaa siihen.

En pidä ajatuksesta, että yhteiskunnan tukea tarvitsevat ovat ihmisjätettä, josta olisi suotavaa päästä eroon niin pian kuin mahdollista. Vaikka voimmekin moniin asioihin elämässämme vaikuttaa, niin kaikkeen emme. Nykyään korostetaan, että saavutukset ovat omia ansioitamme ja tappiot syitämme. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Kuka tahansa meistä voi tarvita yhteiskunnan tukea ja kaikki olemme siihen oikeutettuja. Arvoamme ei mitata sillä, kuinka paljon tilillä on rahaa tai neliöitä asunnossa. Ei edes sillä, onko asuntoa. Minulle eniten ihmisestä kertoo se, kuinka hän kohtelee muita.

Tämä teksti on lähtemässä teille tuntemattomille, mutta nyt minun on palattava esseeni pariin. Se itse asiassa kuvaa ehkä parhaiten tämän hetken arkeani: opiskelua, opiskelua ja opiskelua. Myönnän, että pidemmän päälle tällainen arki syövyttäisi innostuksen, mutta ei enää niin paljon jäljellä, että ei jaksaisi.

Kivaa viikkoa!

-Nora

Alisuoritanko vai luulenko vain?

Edellisessä kirjoituksessa kerroin viime viikkojen ripeästä opiskelutahdista, mikä on osoittanut hiipumisen merkkejä, koska nyt ei ole tikittäviä deadlineja odottamassa. Vielä. Nyt on se aika, kun voin vaikuttaa siihen, ettei samanlaista kiirettä tule kuin parin kurssin kanssa viime periodissa. Olen tehokkaimmillani silloin, kun on kiirettä ilmassa, mutta liian tiukoille menevät deadlinet aiheuttavat vain huonoa stressiä. Ja toisaalta uskon myös, että jos hommat jäävät aina roikkumaan, on kyseenalaistettava tekemisiään. Teenkö asioita, jotka oikeasti kiinnostavat? Opinnoissa ei tietenkään kaikkia kursseja voi valita mielenkiinnon mukaan, mutta enimmäkseen opintojen mielekkyys on omissa käsissä.

kuva76

Kiireestä johtuen olen kauhulla odottanut kurssitehtävieni palautteita ja arvosanoja. Kiire ei kuitenkaan ole ainut kauhun aiheuttaja, vaan myös se, että olen välillä kokenut olevani liian tyhmä yliopistoon. Edelleen, viidentenä vuotena se olo toisinaan valtaa minut. Pelkään, etten ymmärrä asioita niin kuin pitäisi tai etten osaa erottaa olennaisia asioita epäolennaisista. Nyt syksyn aikana kun päässä on pyörinyt kaikenlaisia asioita elämän eri osa-alueilta, on välillä ollut haastavaa istua paikoillaan ja opiskella monta tuntia. Olen miettinyt, näkyykö ajatusteni rikkonaisuus esseissäni ja tenttivastauksissani. Saanko kerrottua asiat niin, että muutkin ymmärtävät. Olen myös miettinyt, jätänkö kurssitehtävät kiireen ulottuville, koska en usko, että saan niistä kuitenkaan tehtyä hyviä. Kiirettä voi tarvittaessa käyttää (teko)syynä heikolle arvosanalle. Vai onko minusta tullut alisuorittaja. Parasta olisi, jos ei puhuisi itsestään suorittajana ollenkaan, koska se ei useinkaan ole hedelmällisin tapa lähestyä asioita ja pitää omaa hyvinvointiaan kasassa.

Tällä viikolla olen saanut tenttiarvosanoja ja palautteita esseistäni ja portfoliostani, joka yhdellä kurssilla piti koota. Palautteita lukiessa mietin, onko tässä tapahtunut jokin virhe. Ovatko opettajat ja kurssien vertaisarvioijat (joillakin kursseila meidän pitää arvioida toistemme töitä kirjallisin ja numeerisin palauttein) erehtyneet lukemastaan, sekoittaneet vastauksiani jonkun toisen vastauksiin. Palautteet eivät yhtään vastaa sitä tunnetta, joka minulla oli tehtäviä palauttaessa: mitä skeidaa mä oikein kehtaan lähettää arvioitavaksi, käytinköhän tarpeeksi lähteitä, vastasikohan tää nyt ihan tehtävänantoa, onkohan tässä mitään järkeä. En ole aiemmin kyseenalaistanut saamaani hyvää palautetta, vaan ollut tyytyväinen ja miettinyt, että sehän meni paremmin kuin odotin. Ja sitten jatkanut elämääni. Nyt olen ihan hämmentynyt, että miten tällainen alisuorittaja on ollut oikeutettu siihen, että muut ovat käyttäneet aikaansa lukeakseen ja arvioidakseen tehtäviäni. Miten minä, joka tein tehtävät loppukirin saattelemana, ansaitsen niin hyvät palautteet.

Mitä jos en alisuorittanutkaan? Eihän tehtävien laatu ole itsestäänselvästi sidottuna niihin käytettyyn aikaan. Ehkä se, että olen opiskellut kohta 4 1/2 yliopistossa auttaa minua tekemään hyvää jälkeä lyhyemmässä ajassa kuin mihin olisin esimerkiksi pari vuotta sitten pystynyt. Ehkä osaan nopeammin hahmottaa olennaiset asiat epäolennaisista ja pohjatietoa eri aiheista on kertynyt enemmän. Tein viime vuonna vain 20 opintopistettä, koska olin Helsingissä tekemässä toisia opintoja, joten ehkä vielä on käynnistymisvaikeuksia sen suhteen, että luotan taas itseeni opiskelijana, joka pärjää yliopistossa. Enkä tarkoita mitenkään arvottaa koulutuksia, vaan eri paikoissa tarvitaan erilaista asennoitumista ja erilaisia valmiuksia. Helsingissä opiskelin media-alan perustutkintoa Keudassa aikuispuolella ja se oli ihan erilainen maailma kuin yliopisto. Siellä tehtiin asioita käytännössä, joten esseiden kirjoittaminen jäi vähemmälle. Oppiminen oli erilaista, koska niin olivat opiskeltavat asiatkin.

Tuntuu, että yliopiston loppupäässä painotetaan enemmän omien pohdintojen merkitystä. Vuoropuhelu lähdeteosten, aineistojen ja oman pään välillä on lisääntynyt ja sitä vaaditaan. Se on antoisaa, mutta nostaa myös helposti pintaan oman epävarmuuden. Mitä jos ajatukseni ovatkin ihan tyhmiä? Kiire on myös vihollinen tämän suhteen, koska pohtimiseen pitää jättää aikaa, eikä liian stressaantuneena pysty keskittymään tarpeeksi. Kiireessä luovuus kärsii. Vaikka monet yliopistolla tehdyt esseet ja tenttivastaukset ovat hyvin asiapitoisia, niin etenkin oppimispäiväkirjat vaativat välillä sellaista luovuutta, että väsyneenä niitä ei kannata skriivailla.

Vaikka olen ollut hämmentynyt siitä, kuinka hyvin syksyn ensimmäiset kurssit ovat menneet, niin pian uskallan fiilistellä niitä ja käyttää sitä energiana toisen periodin kursseille. Pitää luottaa itseensä, välillä taputtaa olalle ja sanoa well done, eikä kyseenalaistaa liikaa.

-Nora

Voisin puhuu susta pelkkää pahaa

voisin puhuu susta pelkkää pahaa

mut se ei auta, se ei auta ketään

ja mä en jaksa vihata

mä en jaksa vihaa sua enää

voisin sanoo satutit mua eniten

mut se ei muuta, se ei muuta mitään

-Anna Puu, Kultareunukset

 

Kuulin tänään ylläolevan biisin ja se avasi kyynelkanavat. Ylipäätään pidän paljon Anna Puusta ja siitä, kuinka hän tulkitsee laulujaan. Ihmissuhteet aiheena on sellainen, joka jättää vähintäänkin miettimään. Maailman monimutkaisin asia. Ihanin. Kamalin. Sytyttävin. Satuttavin. Syksyisin tunnemaailmani tuntuu olevan erityisen auki ja pyörittelen päässäni usein asioita sielussa tuntumiseen asti. Ihastun syksyisin helpoiten, tai sitten vain kiinnitän siihen eniten huomiota juuri silloin, koska syksy saa minut tuntemaan oloni läheiseksi tunteideni kanssa. Ehkä ulkona oleva pimeys luo jonkinlaista suojaa käsitellä kaikkea rauhassa.

Pelkään ihmissuhteiden satuttavaa puolta. Sitä, että koskaan ei voi oikeasti oppia tuntemaan toista, vaikka miten niin luulisi. Pepe Willberg sanoi Vain elämää -ohjelmassa, että me eletään yksin. Vaikka olisi parisuhteessa, ollaan me yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi hyvä luoda läheisiä ihmissuhteita ja heistä voi saada paljon rakkautta elämään. Mutta loppujen lopuksi jokainen meistä kulkee vain omaa tietään, vähintäänkin tunnemaailmassaan. Kukaan ei voi ikinä täysin ymmärtää, miltä juuri sinusta tuntuu. Voimme yrittää selittää toisillemme, mutta aina osa jää arvoitukseksi. Se tuntuu samaan aikaan yksinäiseltä ja turvalliselta.

kuva72

Tuntuu, että olen lähes kaikkien asioiden suhteen matkalla. Opintojen, ihmissuhteiden, kodin, kaiken. Matka tuntuu kuitenkin enimmäkseen hyvältä. Juuri nämä askeleet minun on otettava. Olen tziljoonaan palaan hajonnut kuva, jossa kaikkien palasten ei ole enää tarkoitus tulla osaksi minua. Jotkin asiat ja kohtaamiset ovat muuttaneet kaiken. Olen miettinyt viimeistä neljää vuotta, enkä meinaa tunnistaa sitä ihmistä, joka olin silloin. Etenkin nyt kun taas liikun samoissa paikoissa kuin silloin, hämmästyn usein. Muistan, mitä ajattelin tietyissä kadunkulmissa, minkä sillan olen ylittänyt sydän pamppaillen ja mihin bussiin noussut epätoivon puristaessa rintaa. Muistan yliopiston jumppatunnit, joille lähdin, vaikka olisin oksentanut neljä kertaa päivässä ja luennot, joiden aikana mietin kaikkea epäolennaista.

Ehkä suurin muutos on se, että ajattelen lähtökohtaisesti kaikesta positiivisemmin. Tämä muutos tapahtui viime vuoden aikana, kun huomasin, että voin vaikuttaa elämääni. Tietenkin elämässä tapahtuu asioita, joille ei voi mitään, mutta usein voi. Olen myös huomannut ajan parantavan vaikutuksen. Se ei olekaan mitään kliseistä skeidaa. Enkä enää jaksa vihata, se ei muuta mitään.

ja mulla ei tuu ikävä, niin usein ei tuu ikävä enää

Yritän keskittyä asioihin, jotka vievät minua eteenpäin. Ovat ne pieniä tai suuria, otan niistä kaiken hyvän irti. Unohdin pitkäksi aikaa, että elämän kuuluu olla myös hauskaa. Tällä hetkellä saan kyseenalaista mielihyvää seuraamalla Jodelia. Yritän päästä siitä pahasta tavasta eroon, mutta olen vain ruvennut kirjoittamaan Jodel-runoja. Mutta ehkä se on parempi pahe kuin juoda vaikka viiniä joka ilta.

Jos aiemmin torstaikaan ei ollut toivoa täynnä, nyt jokainen hetki on. Tuntuu, että haasteiden sijaan elämä on täynnä mahdollisuuksia. Olen raivannut tieni tähän pisteeseen ja luotan siihen, että jatkossakin löydän mahdollisuuksia, joihin tarttua. Me kaikki niitä löydämme ja kysymys on vain siitä, uskaltaako niihin tarttua.

mitä jos mä kerron sulle siitä

että oon ok, kaikki on ok

-Nora

 

Me luvattiin olla nuoria aina

Elämä tuntuu virralta, johon ei välttämättä huku. Aikaa kuluu, mutta antaa sen ohittaa hetket, joihin ehkä haluaisi tarttua, mutta on mentävä eteenpäin. Tuntuu pelkästään hyvältä olla seuraavassa kuvassa ennen kuin edellistä on ehtinyt analysoimaan mikroilmeitä myöten. Jos elämässä on välitila, luulin tätä sellaiseksi. Mutta miten aikajakso, joka luo pohjan seuraavalle, voisi olla lähinnä turha? Se on vain väliaikainen, kuten elämä kokonaisuudessaan.

Olen nyt elänyt Turku-elämää ja viimeistä opiskeluvuottani noin kuukauden. Alku oli vaikea. Loin mahdottoman odotuksen arjen järjestymiselle. Jos on ollut vuoden poissa, ei voi olettaa kaiken olevan samalla tavalla kuin lähtiessä. Ja onneksi ei ole, koska lähdin täältä hirveän ahdistuksen vallassa. Ensimmäiset viikot tuntuivat ylimääräisiltä sydämen lyönneiltä väärässä kohtaa rintaa. Rupesin jo miettimään, oliko järkeä tulla takaisin, mutta päätin olla yrittämättä koko ajan tuntea oloni hyväksi. Vähitellen mieleni tasaantui.

Mietin nykyään usein sitä, olenko tarpeeksi hyvässä kohtaa elämääni. Onko unelmia, jotka ovat ajan mukana ajaneet ohitseni? Onko jotain, mitä en enää voi elämässäni saavuttaa, mikä ehkä olisi ollut tärkeää? Mitä enemmän vuosia kerääntyy taakse, sitä enemmän tulee jättäneeksi unelmia jätteeksi. Ehkä ne vain muotoutuvat uusiksi. Tai ehkä niistä tulee kokonaan uutta materiaalia, pohjaa johonkin toiseen unelmaan. Tai ehkä ne eivät olleet koskaan tarkoitettu toteutettaviksi. Minulla on tällä hetkellä yksi todella konkreettinen unelma, joka on myös täysin mahdollinen, mutta tällä hetkellä aika ei riitä siihen. Ehkä keväällä. En ole koskaan ollut näin kärsivällinen, että laittaisin jonkin kivan asian odottelemaan, mutta nyt on pakko. Ehkä olen tullut järkevämmäksi.

kuva69

Lapsena en ehkäillyt. Miksi nyt, koska vuodet hupenevat? Eikö vanhetessa pitäisi poistaa ehkä sanavarastosta? Pelottaa, että järkevyys tarkoittaa yhä enemmän unelmajätettä.

Valintojen tekeminen on vaikeaa. Välillä ei edes huomaa tekevänsä niitä, mutta jokainen huokaus, askel, kyynel, loppumaton nauru ovat valintoja. Ne saavat meidät muuttamaan suuntaa tai jatkamaan sinne, minne olemme jo menossa. Pelottaa, valitsenko oikein. Vuodet tuovat mukanaan asioita, jotka nuorempana tuntuivat kaukaisilta. Lähes sellaisilta, jotka eivät koskettaneet minua. Minkälaisten päätösten edessä olen kymmenen vuoden päästä?

Vaikka olisi ideaaleinta elää tässä hetkessä, en pysty. Enkä edes halua, koska se, että katson tulevaan, auttaa minua tekemään kaiken tarvittavan nyt. Esimerkiksi opiskeleminen tuntuu välillä hankalalta, koska en jaksaisi väsätä esseitä, joiden en koe suoraan hyödyttävän minua työelämässä. Mutta se, että saan maisterin paperit käteeni keväällä, auttaa minua siirtymään seuraavaan, kovasti odottamaani elämänvaiheeseen. En kuitenkaan vielä tiedä, mitä se tarkoittaa. Silti se tuntuu hyvältä, kutkuttavalta.

kuva70

Välillä tuntuu, että elän laina-ajalla. Tuntuu oudolta olla olemassa, kun miettii, kuinka sattumanvaraisesti kai synnymme tänne. Miten juuri minä olen päässyt tähän maailmaan onnistumaan ja tekemään virheitä, hengittämään tätä ilmaa. Miten olen muodostunut fyysiseksi hahmoksi, joka pitää elämäänsä tärkeänä, vaikka isossa kuvassa sillä ei ole mitään merkitystä. Miksi elämälläni on minulle väliä. En osaa perustella sitä, koska loppupeleissä sillä ei ole. Suuri kuva muodostuu pienistä osista, mutta omani on niin pieni, ettei sen puuttumista huomaisi. Ihmiset ovat virtaa, johon kaikki hukkuvat.

Aina ei tarvita järkeä. Riittää, että tuntee olevansa täällä jostakin syystä. Muodostaa visioita ja toteuttaa itseään. Ja ehkä se, ettei ole enää niin nuori kuin oli vähän aikaa sitten, onkin hyvä asia. Elämässä kuuluu mennä eteenpäin. Välillä tuntuu, että jos elän vielä niin kauan kuin olen tähän asti, olen täällä järjettömän kauan. Toisinaan ajatus sadankaan vuoden pituisesta elämästä ei tunnu riittävältä. Onneksi minun ei tarvitse itse sitä päättää. Yhden asian olen kuitenkin kirjoittanut kiveen: aion rakastua elämään joka aamu uudestaan.

-Nora