Elämä on kuin suklaarasia

Sain “Nora ja tubettajat” -ohjelmaan vieraakseni Eino Nurmiston, joka tunnetaan Tämän kylän homopoika -blogistaan. Hänellä on myös sen niminen tubekanava. Eino aloitti vuonna 2010 Suomen ensimmäisen gaylifestyle-blogin. Hänen bloginsa palkittiin vuonna 2015 Suomen parhaaksi lifestyle-blogiksi. Eino on hyvin lahjakas kirjoittamaan ja myös puheella ilmaisemaan itseään. Jos et ole vielä tutustunut hänen blogiinsa, tee se ihmeessä täältä.

Einon kuva

Puhuimme Einon kanssa lähetyksessä siitä, kun hän pari vuotta sitten sairastui vakavasti. Meni pitkään ennen kuin syy hänen kuntonsa heikkenemiseen löydettiin ja hänen vointinsa alkoi parantua. Onneksi nyt kaikki on hyvin. Yleensä kun ihminen sairastuu vakavasti, menevät hänen arvonsa uuteen järjestykseen. Eino kuitenkin kirjoitti myöhemmin blogiinsa näin:”sairaus ei suinkaan saanut tajuamaan, että mikä elämässä oikeasti on tärkeää, vaan laihtumaan hetkessä huomattavasti.” Tästä hän johtaa lukijansa ulkonäköpaineisiin ja siitä puhuimme myös lähetyksessä.

Onko se niin, että nykyään vain sairas voi olla terve? Pääasia on olla laiha, vaikka se vaatisi terveyden menettämisen? Tai ei välttämättä pääasia, mutta niin lähelle laihuutta tulisi päästä kuin mahdollista. Eino on puhunut blogissaan erityisesti siitä, kuinka homokulttuurissa ulkonäkökeskeisyys on usein korostettua. On surullista, jos katsomme toisiamme liian pinnallisesti, sillä silloin auttamatta jää paljon hyvää näkemättä.

Eino on kirjoittanut blogiinsa myös näin:”elämä on kuin suklaarasia, josta voi saada sitruunoita.” Se on mielestäni elämää hyvin kuvaavasti sanottu. Välillä ei tosiaan saa juuri sitä, mitä haluaisi, mutta se ei tarkoita, että luovuttaminen olisi ainoa vaihtoehto. Eino on tehnyt jo useamman vuoden töitä bloggaajana ja valokuvaajana, eikä ne työmarkkinat ole helpot. Vaatii sisua toimia alalla, jossa työt riippuvat omasta aktiivisuudesta ja tulotasot vaihtelevat kuukausittain. Mutta yhtenä järjettömän isona plussana on se, että saa tehdä rakastamiaan asioita.

Eino on osallistunut aktiivisesti yhteiskunnallisiin keskusteluihin sateenkaariteemoissa. Minusta on hienoa, että ihminen käyttää suosiotaan hyödyksi edistämällä monille tärkeitä asioita. Eino on sen myötä saanut paljon negatiivisuutta niskaansa, mutta kun puhuu itselleen tärkeistä asioista ja seisoo tukevasti sanojensa takana, ne kestää. Vaikka tietenkään se ei oikein keneltäkään olekaan haukkua muita. Lähetyksen aikana puhuimme siitä, miten hänet on välillä ymmärretty väärin ja onko hän ikinä katunut mitään julkaisemaansa tekstiä tai vlogia. Lähetyksen voi käydä kuuntelemassa täältä.

Oikein mukavaa keskiviikon jatkoa kaikille!

Nora

Kuva: Eino Nurmisto

Advertisements

Miten olla oma itsensä sosiaalisessa mediassa?

Sain “Nora ja tubettajat” -ohjelmaani vieraaksi Linda Ekrothin. Hän on vielä aika uusi tubettaja, mutta siitä huolimatta saanut homman hyvin pyörimään. Mutta ilman suurta vaivannäköä ja työtä se ei ole tapahtunut. Linda suhtautuu videoidensa tekemiseen vakavasti ja on itse oppinut kuvaaja. Hänestä huokuu uteliaisuus ja oppimisen halu. Minusta on hienoa tavata ihmisiä, jotka tekevät töitä tavoitteidensa eteen.

Linda puhui hyvin avoimesti siitä, kuinka tarkkaan seuraa katsojalukujaan. Jos haluaa menestyä ja saada tubettamisesta taloudellista hyötyä, on videoiden katsomislukumäärillä väliä. Se tuottaa paineita. Ja ennen kaikkea, kuinka olla oma itsensä sosiaalisessa mediassa? Jos jokin video saa vähemmän katsojia, miten se vaikuttaa seuraavan videon tekemiseen?

Linda kertoi mielenkiintoisesta ristiriidasta kanavallaan: videot, jotka on tehty esimerkiksi ulkomailla ja ovat siten spesiaalimpia kuin tavalliset myday-videot, saavat usein vähemmän katsojia, kuin ne tavalliset myday:t. Pohdimme tätä, mutta selkeää syytä emme keksineet. Toisaalta on helppo ymmärtää, miksi muita kiinnostaa esimerkiksi Lindan avautumiset itsenäistymisen eri puolista. Monet katsojat kamppailevat samojen asioiden kanssa. Itse viihdyn parhaiten juurikin myday-videoiden kaltaisten matskujen parissa, koska on se vaan jotenkin superkiinnostavaa nähdä, miten muut elävät elämäänsä.

Nora ja Linda, kuva

Linda on kokenut joskus ulkonäköpaineita, mutta onneksi hän on nykyään päässyt siihen pisteeseen, että paineita ei juurikaan ole. Hänellä on aikaisemmin ollut syömishäiriöistä käyttäytymistä. Linda tekee paljon kuvauksia ja Youtubessakin ulkonäkö korostuu. Ei ihme, jos paineita omasta ulkomuodosta välillä tulee, vaikka ei niin pitäisi olla. Toivottavasti yhteiskunnassa käytävät keskustelut ulkonäöstä johtavat siihen, että jossain vaiheessa on oikeasti ok olla juuri sen näköinen ja kokoinen kuin on.

Tubettaminen voi aluksi olla haastavaa, koska onhan se ehkä hieman kiusallista höpöttää kameralle. Jonkinlainen somerooli varmasti monella on. Linda kertoi olevansa erilainen seurasta riippuen, joten on luonnollista, että hänen videoillaankin nähdään eri puolia hänestä. Ja mitä enemmän videoita tekee, sitä helpommaksi se usein muuttuu. On mielestäni rohkeaa avata elämäänsä julkisesti ja uskaltaa puhua myös kokemistaan epävarmuuksista. Linda on kovalla työllään nostanut kanavansa suosioon ja toivon hänen tubeuralleen menestystä. Pääset kuuntelemaan keskustelumme täältä

Nora

Pitäisikö mennä terapiaan?

Jokaisen tarinaan kuuluu kipeitä kohtia. Ovatko ne mustelmia, arpia, vielä auki olevia haavoja? Ne ovat näkyvissä, joka päivä, mutta enimmäkseen itsellemme. Mieli tuntee ne kuin sormet, jotka koskettamalla yrittävät painaa niitä syvemmälle. Aika kuitenkin parantaa ne. Vai niinkö?

Olen miettinyt, olenko valmis elämään. Vai onko elämä jotenkin kesken, työn alla ja minä vaan täällä liian aikaisin. Miten kausaalisuus tässä oikein menee. Minulle on annettu elämä, upea. Mutta putoan siitä kuin lentokone pilvien läpi, ehkä suoraan maahan. On opiskelut, on perhe, on koti. Miksi sisälläni velloo jatkuvuus ainoastaan siinä kohtaa sydäntä, jossa ahdistus puristuu vasten rintaa.

Olen vasta nyt alkanut ymmärtää elämässäni viime kuukausina tapahtuneita muutoksia. Sitä ennenkin elämä on välillä ollut melkoista vuoristorataa, eikä jarrumiehet taida oikein hoitaa hommiaan. Tuttu elämä tuntuu välillä niin kovin vieraalta. Kerran jos toisenkin humahdan tunteeseen, jossa en ymmärrä elämää yhtään. Miten melankolisesta lapsesta, ujosti hymyilevästä, on tullut niin moneen suuntaan eksyneesti kulkeva.

Olen muutaman viime vuoden tehnyt paljon kaikennäköistä. Siksi, että minua kiinnostavat monet asiat. Ja siksi, että olisi jalka aina jonkin oven välissä. Ei kaikki munat samassa korissa ja niin edelleen. Se on ehkä tuonut turvaa, mutta nykyään tuntuu, että minussa on toisiaan vastaan sotivia osia. Teen niin paljon toisistaan irrallaan olevia asioita, että on enää vaikea keskittyä enää oikein yhteenkään. Olen uupunut sekasortoon.

kuva 492

Minun piti aloittaa terapia kesän 2016 lopussa. En aloittanut. Se on ehkä elämäni yksi tyhmimmistä päätöksistä. Luulin ajatelleeni loppuun asian, jota en ajatellut oikeastaan ollenkaan. Ja tässä sitä ollaan, solmussa. Kaiken kanssa. Kuulostaa ehkä rajulta, mutta joskus elämä ei lyö vain märällä rätillä kasvoihin, vaan se rätti on myös homeessa ja sitä on varmaan lisäksi uitettu jossakin paskassa.

Haluaisin taas elämän olevan kynttilän roihuava liekki, eikä siitä pöydälle valunut steariini. Jotain kuitenkin olen tässä reilun vuoden itsekseni ja ystävieni avulla oppinut. Olen karsinut joitakin juttuja pois, sanonut useammin ei. Vuosi sitten olisin lähtenyt uimaan tietämättä, kuinka syvä pohja on. Ja niin teinkin. Ja helvetin syvähän se oli, kai vieläkin vettä keuhkoissa. Nykyään minulla on sellainen tunne, etten halua edes varpaita kastaa. Välillä silti tuntuu, että pääni olisi veden alla. Elämä saa olla loputonta oppimista, mutta ei selviytymistä. Sellaista ei kukaan jaksa.

Uuden vuoden lupaukseeni tulee liittymään itsestä paremman huolen pitäminen. Elämässä ei kannattaisi kiirehtiä niin kovasti. Pitäisi enemmän luottaa siihen, että kaikennäköistä ehtii vielä tekemään, vaikka takeita jäljellä olevasta ajasta ei koskaan olekaan. Olen oppinut, ettei onnellisuus koostu säntäämisestä eri asioiden välillä. Se ei tuo enää turvaa, vaan synnyttää ahdistusta ja stressiä. Ja tottakai se piti oppia vain kokeilemalla. Nyt mietin strategiaa loppuvuodesta selviämiseen ja siihen asti puristan unelmiani ulos niistä voimista, mitä saan valoisammista hetkistä. Aina kun ei sada.

Nora

Unelmat elämän johtotähtenä

Sain viettää ikimuistoisen tunnin Kaisambun, eli Kaisan ja Samuelin kanssa. He kävivät vieraina radio-ohjelmassani ja olisi hyvin voitu jatkaa toinen tunti. He ovat molemmat toimineet sosiaalisessa mediassa jo useamman vuoden ja perustivat jokin aika sitten yhteisen tubekanavan, Kaisambun. Heidän videonsa ovat inspiroivaa katsottavaa, joissa asioita käsitellään monipuolisesti ja varsin estoitta.

Kaisambun kuva

Yhteisen tunnin ajan puhuimme unelmien jahtaamisesta ja siitä, kuinka ne saadaan myös kiinni. Vaatii oikeasti kärsivällisyyttä saavuttaa asioita. Paljon pitkäjänteistä työtä, tavoitteiden asettelua ja samalla kaikesta siitä nauttimista. Sekä Samuel että Kaisa ovat omalla kohdallaan todistaneet, että asiat lähtevät helposti käsistä. Terveellisen ruokavalion noudattaminen saattaakin yllättävän vähin äänin lipsua ortoreksiaksi ja meditaatiosta tulee kaikkea muuta kuin stressiä poisvievää. Joitakin asioita oppii kantapään kautta.

Ennen kaikkea: pitää uskaltaa unelmoida! Päässään voi maalata suuria visioita ja niistä kannattaa myös uskaltaa puhua ääneen. Ihailen ihmisiä, jotka ovat avoimia unelmistaan ja joiden silmät syttyvät niistä puhuessaan. Niin sen pitää ollakin! Itse olen sortunut vähän liian monta kertaa siihen, että päädyn vähättelemään unelmiani, kun ne tuntuvat liian suurilta. Ehkä se myös piilee yhteiskuntamme epävirallisissa normeissa: vaatimattomuus maan perii. Toki nöyrä kannattaa olla ja osata tuntea kiitollisuutta, mutta itseään ja unelmiaan ei tarvitse pienentää.

Puhuimme haastattelussa myös vapaassa suhteessa elämisestä. Kaisa ja Samuel päätyivät sellaiseen ratkaisuun omalla kohdallaan ja ovat puhuneet aiheesta avoimesti videoissaan. On rohkeaa tuoda julkisesti esiin jotain niin yksityistä, arvostan sitä paljon. He saivat minutkin ajattelemaan aiheesta ihan uudella tavalla ja jouduin muistuttamaan itseäni, että mistään ei koskaan kannata tehdä ennakko-oletuksia ennen kuin on kuullut aiheesta enemmän. Kaisambulla on kyky saada ihmiset ajattelemaan.

Kaisa sanoi haastattelun lopussa sen, mikä liian helposti unohtuu: kannattaa tehdä itseään kiinnostavia asioita, koska ei elämässä muuten ole järkeä. Ja juuri siksi on tärkeää tutkiskella omaa sisäistä maailmaansa ja myös uskaltaa kuunnella, mitä sisimmässään tuntee. Itse elän ehkä välillä liikaakin sydäntä kuunnellen, mutta kukin taplaa tyylillään. Eikä epäonnistumisia kannata pelätä, koska yleensä niistä oppii hirmuisesti. Elämä jää ihan puolitiehen, jos himmailee unelmiaan.

Jos kaipaa inspiraatiota ja uusia ajatuksia, kannattaa kuunnella meidän yhteinen tuokio Hatturadiossa täältä

Oikein mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Nora

Kuva: Kaisa ja Samuel

Never is a long time

Haluaisin kirjoittaa nyt. Mutta tuntuu, että lukuisista sisälläni pyörivistä ajatuksista mikään ei tule sieltä ulos selkeässä muodossa. Tulin tänään Naantaliin, jossa vietän seuraavat viisi päivää. Tai lähinnä yövyn täällä, mutta päivät menevät pitkälti Turussa. Olen sopinut yliopistolle juttuja, ystävien näkemistä ja tulen muutenkin mielelläni Varsinais-Suomeen aina kun mahdollista.

Asuin ensimmäisen yliopisto-opiskeluvuoteni Naantalissa. Täällä oli minun ensimmäinen oma kotini (toki vuokralla asuin, mutta yksin). Tulee aina aikamoiset nostalgiapärinät kulkea täällä. Tuntuu oudolta, kuinka vähän aikaa siitä vuodesta on, koska ihan kuin siitä olisi ikuisuus. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että parin vuoden päästä asun Helsingissä ja olen vakavissani suuntautumassa media-alalle, olisin luullut hänen valehtelevan. Elämällä on tapana yllättää.

Välillä huimaa ajatella sitä, minkälaista elämä on vuoden tai parin kuluttua. Onko kaikki silloin hyvin? Minkälaisissa kuoseissa asiat ovat? Ovatko ne järjestyneet niin kuin nyt näen niiden ottavan muotonsa? Toisaalta, minulla ei ole erityisen selkeää kuvaa tulevaisuudesta. Tiedän vain sen, että kaikki mitä teen nyt, vaikuttaa siihen, minkälaista elämäni on vuoden tai useamman kuluttua.

Kuuntelen juuri Roxetten biisiä Never is a long time. Se kuuluu kesääni 2015 ja nykyään se muistuttaa minua siitä, että kannattaa aina hypätä kiinni niihin asioihin, jotka haluaa saada toteutetuksi. Unelmat. Niiden äärellä ei kannata jäädä jahkailemaan, liittyivät ne sitten mihin tahansa. Koska kuten jo kirjoitin, elämällä on tapana yllättää. Koskaan ei tiedä, milloin olisi ollut viimeinen hetki tehdä jokin asia tai tunnustaa rakkautensa ihastukselleen. You know.

Yritän ottaa kaiken irti tulevista Turku- ja Naantali-päivistä ja saada myös opiskeltua urakalla. Gradun tutkimussuunnitelma odottaa… Ja tiistaina tulee olemaan jännittävää, sillä olen menossa luovuttamaan verta ystäväni kanssa. Olen jo kaksi vuotta toivonut uskaltavani mennä, mutta piikkikammo on estänyt. Nyt yritän voittaa sen.

Nora

 

 

Uusi blogi, uusi elämä?

Päätin aloittaa uuden blogin, jälleen kerran. Otsikko sinänsä ei oikein kuvaa sitä, miksi päädyin tähän. En tarvitse uutta elämää, en oikeastaan missään nimessä. Viime keväästä lähtien elämäni on ollut jatkuvassa “mitä tapahtuu seuraavaksi” -moodissa, joten nyt haluan oikeastaan seistä hetken jalat tiiviisti maan pinnalla. Haluan keskittyä kaikkeen siihen, mitä elämässäni tällä hetkellä on ja kehittää itseäni niissä jutuissa.

Muutto Turusta Helsinkiin viime kesän lopussa ei sujunut niin mutkattomasti kuin olin toivonut. Se ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, sillä koin jo silloin, että revin itseni muutokseen, vaikka samalla myös halusin sitä ja tunsin tarvitsevani. Vielä pari viikkoa sitten olin joka toinen päivä valmis pakkaamaan laukkuni ja palaamaan Turkuun. Olen käynyt Turussa usein, lähes viikoittain ja joka kerta on ollut haikeaa tulla takaisin Helsinkiin. Mutta viime aikoina olen huomannut asioiden muuttuneen.

kuva 491

Eilen viimeksi olin Turussa. Menin aamulla gradusemmaan (vitsi kun graduaihe on vieläkin aika vinksallaan, mutta eiköhän se tästä) ja sitten menin kahvilaan, jossa ajattelin lukevani kehityspsykologian tenttiin, mutta aika haaveiluksi se jäi. Illalla oli Hurman (Turun yliopiston mediatutkimuksen opiskelijoiden ainejärjestön) hallituksen oma kokous ja sen jälkeen syyskokous, jossa valittiin hallitus ensi vuodelle. Tämä vuosi puheenjohtajana on ollut opettavainen ja haikein mielin odotan sen päättymistä. Mutta samalla tuntuu hyvältä, kun jotain tulee päätökseen.

Palasin jo eilen illalla Helsinkiin. Olen tehnyt lähinnä päiväreissuja, koska matka on kuitenkin lyhyt. Eilen tunsin ensimmäistä kertaa vilpitöntä iloa siitä, että sain palata tänne. Tunsin, että aikani ei ole vielä muuttaa takaisin Turkuun. Kuvittelin metron äänen, Pasilan juna-aseman kaaoksen remontin vuoksi ja Helsingin kodin pinkin rappukäytävän. Turun linja-autoasemalla seistessäni tunsin, että haluan palata kotiin – ja nyt se koti on Helsingissä.

Kun lähdin eilen yliopistolta, kuulin jonkun professorin sanovan avoinna olevan luentosalin ovesta “se kertoo siitä, että menneisyys paljasti itsestään jotain oleellista”. Juuri tuollainen olo minulla oli yliopiston oven sulkiessani. Aika tekee tehtävänsä ja nyt näen selvästi ne syyt, miksi muutin Helsinkiin ja miten voin saada tästä ajasta kaiken irti. En halua miettiä sitä, kuinka kauan asun täällä ja mitä tapahtuu elämässäni vaikka vuoden päästä. Elämän pitäisi olla tässä ja nyt, kuten tavataan sanoa, mutta kuinka moni uskoo siihen? Aion nyt yrittää itse uskoa.

Uusi blogi on piristys ja eräänlainen osoitus vähintäänkin itselleni, että hyviä asioita tapahtuu aina kun ei sada, ja muulloinkin. On aika nähdä elämän valoisat puolet juuri niin häikäisevinä kuin ne silmiin ja sydämeen osuvat. Ja toisaalta myös kunnioittaa sitä, että aina kaikki ei mene niin kuin siellä perhanan kuuluisassa Strömsössä, mutta on tämä elämä silti aika siistiä!

Upeaa viikkoa!

Nora