Vesi virtaa vaikka sen päällä on jäätä

Lukeudun ihmisiin, jotka kyllästyvät helposti ja siksi etsin aina jotain uutta. Toki on asioita, jotka ovat ja pysyvät. Kirjoittaminen on yksi niistä. Välillä siitäkin tulee taukoja, mutta yleensä taukojen jälkeen huomaan, että mieleen on kertynyt purettavaa matskua, joten tauko onkin ollut tuottava. Urheileminen on toinen asia. Siitä en halua luopua. Urheilussa saa myös helposti variaatioita vaihtamalla lajeja ja tekemällä erilaisia treenejä. En tiedä, onko se urheilua, mutta avantouintia tahtoisin pian kokeilla. Olen aloittanut siihen valmistautumisen käymällä välillä jääkylmässä suihkussa 😀

Radion tekemisestä olen koko ajan enemmän innoissani ja toivon, että joskus saan tehdä sitä työkseni. Joko koko-tai osa-aikaisesti, mutta haluan kehittyä siinä koko ajan. Siihenkin hommaan olen saanut vaihtelua muuttamalla ohjelmaideoitani jonkun verran. Viime syksynä ohjelmassani kävi vieraina pelkästään tubettajia, kun taas tänä keväänä vieraani ovat olleet elämäänsä aktiivisesti sosiaalisessa mediassa jakavia tyyppejä tai somea aktiivisesti seuraavia. Seuraavaksi minua kiinnostaa tehdä jokin hyvinvointiin liittyvä ohjelma.

Olen kuluneen viikonlopun aikana ajautunut tylsyys-kuplaan. Vaikka on paljon hommaa tehtävänä, ajatukseni ovat jo tulevaisuudessa. Opintoihin liittyvissä harjoitteluissa ja ensi syksyn Turkuun muutossa. Olen miettinyt elämääni jo valmistumisen jälkeenkin. Vaikka tuntuu, että juuri nyt ei tapahdu mitään suurta liikahdusta elämässä, niin aika kuluu koko ajan. Vaikka ei näyttäisi ja tuntuisi siltä, niin something is going on all the time. Ihan niin kuin vesikin virtaa, vaikka sen päällä on jäätä.

kuva 404

Yritän pitää itseni inspiroituneena ja välillä on ihan ok vain tuijottaa ikkunasta. Silloinkin kun ei sada lumihiutaleita, joita laskea ja joiden muotoa katsella. Olen myös yrittänyt avata minuun elämäni aikana kertyneitä lukkoja, mutta avaimet ovat edelleen aika kadoksissa. Kiireen tohinassa ei aina muista pitää huolta hyvinvoinnistaan ja jossain kohtaa se kostautuu. Ja silloin todellakin on ok istua ikkunan ääressä, kaivautua viltin alle hyvän kirjan pariin ja olla tekemättä mitään järkevää. Tai olla edistämättä elämää, kuten niistä hetkistä ajattelen.

Uskon, että huomenna taas jaksan edistää elämääni. Voisin oikeastaan aloittaa sen nyt lukemalla psykologian mielenterveyden-kurssin tenttiin, jonka kirjan laina-aika umpeutui jo pari päivää sitten. Sometimes life sucks, you know, mutta onneksi vain joskus.

Tsemppiä tulevaan viikkoon ❤

Nora

Advertisements

Mädättäjät

Mulla on nyt kova tarve luoda, kokea ja kehittyä. Mennä suoraan ja kovaa kohti sitä, mitä haluan. Ei enää tekosyitä ja selityksiä, miksi en pystyisi. Voin tehdä juuri niitä asioita, joiden eteen näen vaivaa ja joihin riittää intohimoa. Elämä on ihan liian lyhyt siihen, että jarruttaa koko matkan. Välillä on mentävä satasta. Oikeastaan useammin kuin välillä.

En ehkä tähänkään asti ole keksinyt tekosyitä, vaan ennemminkin hidastanut matkaani miettimällä turhia asioita. Kuten sellaista, mitä muut ajattelevat musta. Vieläkin se vaatii hiomista, että oikeasti I don´t give a fuck. But it´s all about process ja mun prosessi on enemmän kuin aluillaan. Tämä on pääasiallisin ajatus, miksi en enää jaksa uhrata energiaani miettimällä muiden mielipiteitä musta: kuitenkaan en voi kaikkia miellyttää. Kesti vain 24 vuotta tajuta tämä.

kuva 562

Aki Linnanahteen haastatteleminen antoi ihan uutta pontta ajatuksilleni. Puhuimme aika paljon siitä, että miten uskaltaa rohkeasti toteuttaa itseään, vaikka “mädättäjiä” riittää aina. Sitä että esimerkiksi Akia on “mädätetty” tuntuu vaikealta uskoa, koska hän on todella taitava media-alalla ja superystävällinen. Mutta juuri siksi uskon, että mädättäjät alá paskanpuhujat haluavat painaa muita alas syillä, joita ei edes ole. Ihmiset, jotka arvostelevat negatiivisesti muiden saavutuksia, ovat mitä luultavimmin pettyneitä omaan elämäänsä.

Toistan itselleni mantranomaisesti, ettei mulla ole mitään syytä epäillä, miksi en voisi saavuttaa niitä asioita, joita haluan. Miksi mun pitäisi pelätä muita ihmisiä tai pitää itseäni jotenkin muita vähäpätöisempänä. Sellaiset ajatukset tulevat helposti selkärangasta, kun on ollut nuoruudessa koulukiusattuna, mutta kerros kerrokselta musta kuoriutuu itseensä uskova tyyppi, jolle ihan oikeasti on yksi hailee, mitä muut musta kelaavat. Ja toisaalta, jos joku oikeasti käyttää aikaansa miettimällä, miten saisi mun olosta tehtyä huonon, niin good luck ja hanki elämä.

En arvosta sellaista, että puhuu mitä haluaisi tehdä ja mikä olisi maailman kivointa, mutta silti makaa sohvalla ja katsoo telkkua joka päivä duunien jälkeen, eikä edes yritä jahdata unelmiaan. Ei aina tarvitse onnistua, riittää että yrittää. Kaatuminen ei ole häpeällistä, eivätkä mustelmat tatuointeja. Ja kuten Aki sanoi haastattelussa, elämä ei ole niin vakavaa. Hän sanoi:”Jos teen virheen, mikään lentokone ei tipu ja 300 ihmistä kuole.”

Jos et tiedä, mikä on sun juttu, niin tee tutkimusmatka itseesi. Mieti, mistä asioista saat kicksejä ja mikä tuo hymyn huulillesi. Kokeile ja yritä. Hanki itsellesi mahdollisuuksia, joissa pääset kokeilemaan asioita, joita kohtaan tunnet paloa. Ja vaikka et heti löytäisikään omaa juttuasi, niin mikään hymy huulilla vietetty hetki ei ole ajanhukkaa. Ja älä ikinä koskaan milloinkaan anna kenenkään saada sua uskomaan, etteikö susta olisi mihin tahansa. Koska susta todellakin on ❤

Nora

Ylianalysoinnin ABC

kuva 558

Loukkasinkohan jotenkin? Sanoinko liian suoraan? Olinko ärsyttävä? Suhtauduinko asioihin liian tunneperäisesti? Kyselinkö liikaa? Tuputinko seuraani?

Ylianalysointi on yksi ongelmistani. Olen pohdiskeleva ja tunteellinen ihminen, mutta olen etenkin viime aikoina saanut kuulla enemmän kuin koskaan, että ylianalysoin asioita. Välillä yllätyn, kun minulle sanotaan niin ja välillä olen ihan samaa mieltä. Lähinnä ystäviltäni kuulen siitä. Eikä se minua usein haittaa, koska olen alkanut tunnistaa itsessäni tätä piirrettä.

Toisinaan mietin, mitä ylianalysointi kenellekin tarkoittaa? Joillekin on luontaista kelata kaikennäköistä ilman, että siitä on suurempaa haittaa tai että se veisi energiaa muilta asioilta. Samaa mietin syvällisyyden kohdalla. Mikä on kenestäkin syvällistä? Minun kanssa saa sukeltaa aika pohjaan, että ollaan mielestäni syvällisten asioiden ääressä. Saatamme välillä siskoni kanssa televisiota katsellessa heittää ilmoille kysymyksen: Minkälainen fiilis sulla on elämän suhteen tällä hetkellä? Ihan arkipäivää ja tavallista. Välillä mietimme sen jälkeen elämän tarkoitusta ja toisinaan keskustelu ohjautuu siihen, kumman vuoro on ostaa seuraavaksi vessapaperia. Voiko joillekin ylianalysointi tarkoittaa ihan muuta kuin itselleni?

Koen, että silloin kyse on ylianalysoinnista, kun jonkin asian tai tilanteen ajatteleminen vie kohtuuttomasti aikaa päivästä ja/tai estää nukahtamasta iltaisin. Kun sama asia pyörii mielessä 360 astetta uudestaan ja uudestaan ja paisuu samalla. Myös silloin, kun siitä aiheutuu harmia ihmissuhteissa, on asian miettiminen karannut käsistä. Ylianalysoiva ihminen voi saada läheiset tuntemaan, että heidän on jatkuvasti selitettävä käytöstään ja oltava varuillaan, etteivät sano mitään, joka saattaisi aiheuttaa ylianalysointia. Uskon sen olevan rasittavaa ja siksi olen alkanut pohtia, mitä voisin tehdä huonolle tavalleni. Tuntuu, että se etäännyttää ihmiset, enkä yhtään ihmettele.

Jos sinulla on jotain neuvoja, kuinka ylianalysointia saisi vähennettyä, niin otan mielelläni vinkit vastaan. Myös vertaistuki on suotavaa ❤ Tai jos olet ylianalysoivan ihmisen ystävä/puoliso/tuttu, niin kuulisin mieluusti myös niistä kokemuksista. Uskon, että isoin askel on se, että tiedostaa tilanteet, joissa asioiden miettiminen lähtee käsistä. Sitten voi laskea sataan ja miettiä sen jälkeen, onko tarvetta jatkaa jonkin asian tai tilanteen pohtimista. Tähän jo toisinaan pystyn. Nykyään teen myös niin, että huomattuani ylianalysoineeni, en lähde sorkkimaan asiaa enempää, vaan jätän sen siihen. Uskon, että etenkin ystäväni tietävät, milloin olen sortunut ylianalysoimaan ja sitten he (turhautuneina) odottavat, että lopetan.

Ja yksi juttu, mikä vähentää ylianalysointia on kiire! Silloin ei vain yksinkertaisesti ole aikaa jäädä miettimään mitään ylimääräistä. Eli kalenteri täyteen! Minua myös helpottaa se, että ystäväni tietävät taipumukseni ja olen voinut siitä puhua. En varmaan vielä täysin tiedosta, mitä ylianalysoinnin taustalla piilee. Varmasti psykologiasta tähänkin löytyy selitys. Olen aina miettinyt paljon ja viettänyt aikaa pääni sisällä, joten vie varmasti aikaa, että pääsen ylianalysoinnista kokonaan eroon. Mutta ensimmäinen askel siihen suuntaan on jo otettu 🙂

Onko tästä kirjoittaminen ylianalysoinnin ylianalysoimista? Ehkä joillekin, mutta ei minulle. Haluan pitää tämän aiheen pinnalla itselleni, jotta saan sen pois päiväjärjestyksestä vaikeuttamasta elämääni.

Energistä viikkoa!

Nora

 

 

Bitches

kuva 223

Ellinoora on julkaissut uuden biisin Nartut ja ah! Olen luukuttanut biisiä tänään oikein urakalla ja innolla odotan lisää Ellinooran uutta musiikkia. Biisin kertsi menee näin:

mua ei kiinnosta sun naamagalleria

jos kaikki haluu olla kun sä saan allergian

ilkeet tytöt on ilkeitä aina, kakskyt tai nelkyt vuotiaina

vaik ne koittaa, sun demoneille soittaa

ei anneta narttujen voittaa

Ellinoora on osunut aikamme someytimeen, joka ruokkii itsekkyyttä ja suoraan sanottuna lisää narttumaisuutta. Ehkä selfiet ruokkivat itsensä tyrkyttämistä melkein missä vain tilanteissa? Eniten olen kyllästynyt siihen, että somessa maalataan itsestä herttainen kuva ja sitten ihminen onkin ihan munapää, kun livenä tapaa. Ja tarkoitan ihan tavallisia ihmisiä. Välillä kyllästyn someen niin perkuleesti, kun tuntuu, ettei siellä ole mitään aitoa. Mutta onhan siellä. Ainakin mä #bitch

Välillä on ihan hyväkin olla bitch. Ainakin siinä kohtaa, kun joku erehtyy luulemaan kynnysmatoksi, niin mielelläni osoitan luulon vääräksi. Olen tänään pyöritellyt mielessäni verenpainetta nostavia asioita, joista kirjoitan lähiaikoina. Tiedättekö, jotkut asiat vaativat muuttuakseen jotain totaalista.

En ole varma, onko se vain oma mietteeni, vai sävyttääkö yhteiskuntaamme nykyään itsekeskeisyys. Mieletön itsekeskeisyys, joka tulee esiin joka nurkan takaa. On sellainen olo, että monille tärkeintä on oma etu. Eikä sitä aina edes peitellä. Olen tullut allergiseksi sellaiselle ja yritän pysyä siitä kaukana. Tottakai omaa parastaan saa ajatella, mutta joka tilanteessa oma napa ei voi olla kaiken keskiössä.

kuva 551

Yhtä asiaa myös siedän jatkuvasti vähemmän. Sitä, että ihmiset laitetaan arvojärjestykseen. Oman ajatusmaailmani mukaan kaikki läheiseni ovat minulle yhtä tärkeitä. Jokaisen kanssa minulla on omat juttuni, joita arvostan ja joista iloitsen. Omaa arvoani ei voi mitata suhteessa kehenkään toiseen, koska toista minua ei ole. Sama pätee muihin. Ihmiset eivät ole keskenään vertailukelpoisia, koska kaikki ovat uniikkeina yksilöinään ainutlaatuisia. Jokainen kohtaamamme ihminen tuo jotakin erilaista elämäämme ❤

Kaiken kaikkiaan, olen kyllästynyt paskaan, jota itsekkyys viljelee. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka kuvittelevat olevansa yläpuolellani. Olen kyllästynyt siihen, että status mittaa arvon. Olen kyllästynyt siihen, että välillä tulen niin vihaiseksi, että minusta tulee bitch. En halua olla täynnä vihaa, koska sekään ei johda mihinkään. Nyt liippaan läheltä aihetta, josta haluan kirjoittaa omassa postauksessaan.

Bitch saa olla, kun tilanne vaatii niin, mutta turhan itsekeskeisyyden voi heivata helvettiin 🙂

Nora

 

Kun kertoo toisten tarinoita, voiko omansa unohtaa?

Olen viime syksystä lähtien tehnyt paljon työtä selvittääkseni ihmisten taustoja, jotka ovat olleet ja ovat tulossa radio-ohjelmaani vieraiksi. Syksyllä vedin Nora ja tubettajat -ohjelmaa ja nyt pyörii Nora ja somettajat. Ohjelmani kestää tunnin ja on pelkkää puhetta, joten matskua todellakin pitää kasata. Eli stalkkausta ihan urakalla. Tosin teen sitä muutenkin, joten no problem.

Rakastan ihmisten tarinoita, kokemuksia ja ajatuksia. Haluan kuulla niitä. Saan oppia tuntemaan ihmisiä ja löydän uusia näkökulmia asioihin. Tykkään keskustella ja kuunnella. Välillä tuon ohjelmissani myös omia mielipiteitäni ja kokemuksiani esiin, mutta vieras on aina päähenkilö.

Olen törmännyt välillä siihen, että unohdan itseni, kun koen niin monien muiden elämiä. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta pystytkö samaistumaan: sosiaalinen media tuo niin paljon katseltavaa, että on välillä vaikea keskittyä itseensä. Havahdun toisinaan miettimään, kuka olen ja mitä oikein haluan elämältäni. Aina kun pidän vähän breikkiä somesta, olo helpottuu.

Juttelen muiden kanssa heidän elämästään, suunnitelmistaan ja haaveistaan. Inspiroidun niistä, välillä liikutun. Arvostan sitä, että ihmiset kertovat minulle asioitaan. Usein hyvin syvällisiä. Ihmettelen välillä, kuinka helposti ajaudun puhumaan ihmisten kanssa rankoista jutuista. Vähän aikaa sitten tapasin ensimmäistä kertaa yhden ihmisen, joka avautui minulle synkistä mietteistään, vaikka emme ole aiemmin tunteneet. Minua se ei haittaa, mutta en välttämättä itse avaa sydäntäni niin nopeasti. En halua, enkä luota ihmisiin sormia napsauttamalla. Mutta sitten kun luotan, niin kerron kyllä avoimesti asioistani.

Välillä hukun muiden tarinoihin niin, että kadotan ääriviivani. Mietin, elänkö oikein ja onko elämäni sellaista, jota tahdon hengittää. Kyseenalaistan asioita perkuleesti. Se on osittain hyvä juttu, mutta sitä ei kannata tehdä päivittäin. Välillä myös huomaan liikuttuvani paljon, jos joku kysyy minulta “mitä sulle kuuluu?”. Olen tottunut olemaan se, joka kysyy.

Olen kuitenkin tullut vakuuttuneeksi, että ihmiset ja heidän tarinansa kiehtovat minua. Toivon, että pystyn yhdistämään tämän kombonentin tulevaisuudessa työssäni. Haluan jatkaa ihmisten kohtaamista ja kuulla, kuinka erilaisia elämänpolkuja onkaan mahdollista kulkea. Jokainen kohtaaminen on arvokas ja jää mieleeni. Toiset tarinat naurattavat, toiset itkettävät. Mutta niistä on elämä tehty – itkuista ja nauruista, ihmisistä ja kohtaamisista ❤ Ja aika paljon muustakin, mutta ne eivät ole tämän kirjoituksen aiheina.

Nora

Hiljaiset vs. äänekkäät

Tämä on aihe, joka kiehuttaa ja menee tunteisiin. Nyky-yhteiskunta suosii ulospäinsuuntautuneita yksilöitä ja ymmärrettävästi elämä on helpompaa, kun uskaltaa tuoda itseään esiin. Onko enää ok olla hiljaisempi?

En koe itse olevani mikään hiljainen hissukka. Olen joissain tilanteissa ekstrovertti ja joissakin, kuten ryhmätilanteissa tarkkailen ja kuuntelen enemmän. Jos minulla on ryhmässä johtajanrooli, niin mielelläni otan sen, mutta minulle on myös hyvin luontaista kuunnella paljon. Tulen yleensä hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mutta on yksi asia, jota en voi sietää: toisten jyräämistä omalla äänekkyydellä.

Olin jokin aika sitten tällaisessa tilanteessa:

Meidät jaettiin koulussa ryhmiin, joiden kanssa toteutimme projektipäivän. Ryhmässäni oli seitsemän ihmistä, joista suurin osa oli aika äänekkäitä. Ryhdyimme keskustelemaan tehtävänannosta ja suunnittelemaan tulevaa projektia. Kuuntelin paljon ja kerroin ideoitani aina kun niitä mieleeni ilmaantui. Muutaman kerran ryhmäläiseni sanoivat “sori, ettet pääse kunnolla ääneen, kun me puhutaan niin paljon”. Tässä kohtaa ärtymykseni kasvoi, sillä miksi he sanoivat noin, jos aikoivat silti jatkaa jyräämistäni. Päivän lopussa meidän piti kirjoittaa koneella suunnitelmat puhtaiksi ja mennessämme tietokoneluokkaan, yksi ryhmäläisistä sanoi: “Ketkäs kirjoittaisivat nämä? Jos vaikka ne, jotka ovat osallistuneet vähiten. Nora, jos sä vaikka istut tähän koneelle.” Tässä kohtaa vereni seisahtui.

Se, etten syökse heti ilmoille päähäni pälkähtäneitä ideoita ei tarkoita, että en osallistu ryhmätyöhön. Yksi ryhmäläisistäni sanoi, että “ei se ajatusten määrä, vaan laatu”. Juuri niin. Kun avaan suuni, olen jo miettinyt ideani enemmän loppuun asti ja siten ne ovat valmiimpia kuin heidän, jotka lyövät kaiken pöytään saman tien. Näin ollen voisi ajatella, että työn lopputuloksessa näkyy yhtä paljon minun kuin muidenkin jälki. En tarkoita nostaa itseäni jalustalle, vaan tuoda esiin tämän kirjoituksen ydinpointin:

Osallistumisen tapoja on monia.

Osoitan katseella ja eleillä olevani läsnä. En kaivaudu nurkkaan ja tuijota seinään, vaan olen aktiivisesti ryhmän mukana, vaikka en sekunnin välein sano jotain. En pidä siitä, että joudun näyttämään esimerkiksi keskeneräisiä tekstejä. Sama pätee tapaani tehdä ryhmätyötä – haluan ensin makustella asiaa mielessäni. Energiaani menee myös jonkin verran ryhmän dynamiikan tarkkailuun. Huomaan sosiaalisissa tilanteissa pienimmätkin eleet ja sanat ja niiden perusteella tarkkailen, millä mielin kukakin on jne. Olen aina tehnyt niin.

kuva 554

Ryhmät tarvitsevat erilaisia ihmisiä. Mitä siitä tulisi, jos kaikki huutaisivat yhteen ääneen tai kukaan ei sanoisi mitään? Ideaalitilanteessa hyödynnämme toistemme vahvuudet. Ei pidä vähätellä kenenkään toimintatapoja. Ehkä otsikko voisi olla toisenlainen. Ei hiljaisia ja äänekkäitä tarvitse, eikä kannata asettaa vastakkain. Ihmiset vain toimivat eri tavalla, mutta tarkoitus on sama: saada työ hyvin tehty. Ryhmätilanteissa minuun vaikuttavat monet asiat: tunnenko ryhmän jäsenet ja miksi teemme ryhmätyötä. Jos aihe on lähellä sydäntäni, niin todennäköisemmin olen puheliaampi.

Muistetaan kunnioittaa erilaisuutta ja valjastaa se hyödyksi! 🙂

Nora

 

“Mun mielikuvitus ei ota iisii”

Meidän luota haarautuu polkuja, joita seuraamalla kohteeseen pääsee eksyttyään tarpeeksi monta kertaa. Nyt ymmärrän sen – eksyminen on jo kirjattu karttaan. Välillä mietin, mitä ihmeen päätöksiä olen elämässäni tehnyt. Helsinkiin muutto on yksi niistä. Olen nyt asunut täällä puoli vuotta ja melkein koko tämän ajan olen yrittänyt sopeutua tänne. Heti kun lopetin yrittämisen, sopeuduin. Musta tuntuu, että puoli vuotta on mulle sellainen aika, joka sopeutumiseen yleensä menee. Se koskee myös ihmissuhteita. Ja on ok välillä kääntyä väärään suuntaan.

Pääni on käynyt aika ylikierroksilla viimeiset kuusi kuukautta. Niin paljon ajateltavaa ja järjesteltävää, vaikka ei kaikkea voi suunnitella etukäteen. Mua kuvaa hyvin Paperi T:n biisin Elokuva lyriikat: “Mä oon ku elokuva, jossa ei kukaan kuole.” Vaikka välillä ahdistus on ollut aika maksimaalista, asiat aina järjestyvät ja paine osoittaa helpotuksen merkkejä. Antaudun virtaan. Toisinaan siksi, että en jaksa uida vastavirtaan ja välillä, koska elämä kantaa. Kai se aina kantaa, vaikka välillä menee vettä keuhkoihin.

Reino Nordin, kuva

Oli hieno kokemus päästä HattuMedian kautta haastattelemaan artisteja Emma Gaalaan. Opin sieltä paljon ja motivaationi kehittyä media-alalla kasvoi. Haluan päästä tekemään haastatteluja enemmän, pelkästään enemmän, koska vain siten voin tulla paremmaksi. Olen viime aikoina miettinyt erityisen paljon ura-asioita, koska valmistun puolentoista vuoden kuluttua. Aika menee yllättävän nopeasti.

Mun mielikuvitus on aina ollut vilkas. Siitä on paljon hyötyä, koska se mahdollistaa luovuuden. Mutta olen myös mestari luomaan  kauhukuvia. Pelkään, että asiat menevät ihan pieleen, vaikka yhtä hyvin ne voivat onnistua loistavasti. Yritän tietoisesti opetella rennompaa ajattelutapaa, jossa uskon asioiden ensisijaisesti menevän hyvin 🙂 Ehkä elämään jossakin määrin pätee myös “itseään toteuttavan ennusteen -malli” – se miten ajattelee asioiden menevän, vaikuttaa siihen, kuinka ne lopulta asettuvat.

Yritän nähdä maailman mahdollisuuksiltaan avonaisena ja nauttia pienistäkin onnistumisista. Välillä elämä tuntuu elokuvan hidastetuilta kohtauksilta ja toisinaan lopputekstien pikakelaukselta. Kunhan saan pidettyä mieleni aisoissa, tästä tulee ihan hyvä.

Nora