Voiko syömishäiriöistä parantua?

Olen jo pitkään miettinyt kirjoittavani tästä. Kun nyt aloitan, sydän pamppailee ja kädet hikoilevat. Olen miettinyt, onko vielä sen aika. Olenko valmis jakamaan tätä asiaa, koska se on hyvin henkilökohtainen. Ja ennen kaikkea, olenko todella siinä pisteessä, että uskallan jo kirjoittaa tästä vastaten otsikon kysymykseen myöntävästi.

Sairastuin anoreksiaan lukion toisen vuoden alussa. Taisin olla silloin 17-vuotias. Sairastumiseen oli monta syytä ja se alkoi tavallaan vahingossa. Muistan lukion ensimmäisen vuoden aikana ruvenneeni miettimään enemmän ulkonäköäni ja välillä koin suurta ahdistusta vartalostani, mutta en ajatellut laihduttamista. Kesällä 2011 sain välillä vatsakipuja syömisen jälkeen, jonka seurauksena pienensin annoskokojani, jotta kivut menisivät nopeammin pois. Kun ruokavalioni muuttui keholleni optimaalisemmaksi, annoskoot jäivät kuitenkin pieniksi. Lukion toisen vuoden alussa menin käymään terveydenhoitajalla toisen asian tiimoilta ja hän varoitti jo silloin, että painon laskusuunta ei ole hyvä juttu. Nyökyttelin ja olin samaa mieltä, mutta jotain tapahtui.

Vartaloahdistus kävi yhä suuremmaksi. Lopulta tuntui, että ruoan avulla pystyin hallitsemaan sitä. Sairastin hoitamatonta keliakiaa yläasteella, joten kehoni muutokset viivästyivät. Kun ne tulivat, pelästyin. En tunnistanut uutta kehoani, joka ei kuitenkaan ole koskaan ollut lähelläkään Kim Kardashianin kurvikkuutta. Vaikka ahdistus kumpusi isolta osin ulkoisista asioista, psyyken puolella oli vieläkin pimeämpää. Yläaste oli raadollista aikaa koulukiusattuna, enkä silloin pystynyt käsittelemään rikkinäisyyttäni, vaan vasta lukiossa. Ja koska olin niin hajalla, en löytänyt oikeita keinoja koota palasiani uudelleen. Uskon sen olleen iso tekijä syömishäiriöön sairastumisessa.

Anoreksia-diagnoosin jälkeen meni noin kaksi vuotta, että olin jotenkin toipunut. Kävin ravitsemusterapeutilla, psykologilla, lääkärillä ja fysioterapeutilla (hän oli ihana nainen ❤ ). Sairastuin anoreksian myötä masennukseen, mistä toipuminen oli yhtä helvettiä. Mieli laahasi koko ajan perässä, vaikka fyysisesti olin jo paremmassa kunnossa. En koskaan joutunut minnekään osastolle, vaikka välillä sitä vaihtoehtona vilauteltiinkin. Tiesin koko ajan jossain sydämeni syvimmässä sopukassa, että siinä menisi raja. En tiedä, miksi olin niin varma siitä koko ajan, mutta onneksi olin, koska se motivoi toipumaan.

Anoreksia hyvin usein johtaa bulimiaan ja niin kävi minullekin. Keväällä 2015 työnsin sormet kurkkuun ja koin niin suurta helpotusta, että jäin siihen nopeasti koukkuun. Sitä kesti viime maaliskuuhun saakka. En olisi ikinä uskonut sanovani näitä sanoja: syömishäiriöhelvettini on ohi. Game is over, voitin. Minulla on todella varma olo siitä, että en palaa menneeseen. Elämässäni tapahtui ikäviä asioita keväällä, mutta en silti sortunut. Sain siitä oikeastaan kimmokkeen: jos en itse kohtele itseäni hyvin, ei kukaan muukaan. Myös yksi karu fakta laittoi stopin oksentelulle: kehoni ei enää oikein kestänyt sitä. Vatsakivut ja rytmihäiriöt tulivat liian tutuiksi. Olen myös koko ajan treenannut suhteellisen paljon, mikä on tietenkin kuluttanut entisestään. Mutta koen, että kuluneen puolen vuoden aikana kehoni on korjannut itseään hyvin. Alla olevasta kuvasta on tultu kauas. Se on vuoden 2015 lopusta, jolloin olin lähestymässä bulimiani pahinta vaihetta. Ei ollut mikään onnellinen fiilis elämästä. Muistan miettineeni silloin usein, ettei elämä ehkä ole minua varten.

kuva23

Tuntuu jo hullulta ajatella, miten ikinä päädyin halaamaan posliinia. Sehän on ihan järjenvastaista. Mutta usein ovat pelot ja ahdistuksetkin. Kun on oikein solmussa itsensä ja vähän kaiken suhteen, ei välttämättä osaa toimia tilanteita edistävästi. Olen yliopistovuosien aikana hakenut ajoittain apua YTHS:stä ja aina sitä saanut, mutta olen myös ollut todella turhamainen lähipiirilleni, koska olen uskonut voivani parantua ainoastaan yksin. En ole ottanut aina tarjottua apua vastaan. Toisinaan se on johtunut liian masentuneesta ajatusmaailmasta, jossa olen ajatellut jo olevani poissa pelistä. Ja toisinaan siitä, että olen vilpittömästi uskonut pystyväni vain itse auttamaan itseäni.

Olen tehnyt järjettömästi töitä ajatusmaailmani muuttamiseksi ja se on tuottanut tulosta. Ja miten olen muutoksen tehnyt? Tekemällä asioita, jotka haastavat ja kiinnostavat niin paljon, ettei minulla ole aikaa miettiä liikaa ruokaa ja ahdistavia ajatuksia. Olen pakottanut itseni tekemään muita asioita ja lopulta se on johtanut vapaaehtoisuuteen. Etenkin bulimia oli todella elämästä ulos sulkevaa, koska olin usein väsynyt ja voin pahoin. Kun rupesin tekemään radio-juttuja, tajusin, että oksentaminen on vaikea yhtälö sen kanssa. Miten puhua, jos kurkku on ihan paskana? Aika hankalasti, joten siitä tuli yksi motivaatio kohti parantumista. Kaikki tämä on myös vaatinut paljon tahdonvoimaa. En ole vielä varma, mistä sen kaiken olen saanut. Välillä tuntuu niin hullulta ymmärtää, että olen päässyt eroon jostain niin kammottavasta asiasta. Syömishäiriöissä ei ole mitään glorifioitavaa. Ne ovat raadollisia. Uskon, että niistä voi parantua, mutta ne jättävät jälkensä.

Olen miettinyt, miten voisin auttaa ihmisiä, jotka jollain tavalla kamppailevat syömishäiriöiden kanssa. Menisinkö mukaan syömishäiriöliiton toimintaan vapaaehtoiseksi? Toisaalta haluan olla varma, että olen toipunut tarpeeksi. Ehkä voisin tänne kirjoittaa postauksen siitä, miten tarkalleen ottaen toivuin. Ehkä se auttaisi jotain löytämään oman tiensä kohti parantumista. Jos jollain on jotain kokemuksia tai ehdotuksia, miten auttaa muita asian kanssa kamppailevia, saa ehdottaa ❤

Loppuun kuva siitä, miten suurta lämpöä ja iloa koen elämästä nykyään. Välillä onnellisuus iskee vasten kasvoja. Niin paljon vielä edessä, kaikkea hyvää.

kuva49

Iloa viikkoon!

-Nora

Advertisements

Ihminen on tilannekohtainen

Eilen oli kulunut vuosi siitä, kun Turussa tapahtui terrori-isku. Tulin viikonlopuksi tänne ja olo on tuntunut ristiriitaiselta. Torille oli iskukohtaan tuotu kukkia ja kynttilöitä, se mursi sydämen. Siellä oli kyltti “me emme unohda”. Vuosi sitten siellä päättyi elämä. Ei sellaista pahuutta oikein pysty käsittämään. Aina kun yritän kuvitella tilannetta, en pysty. Olen kuitenkin ylpeä Turusta, että täällä on elämä jatkunut ja siten myös taistelu terrorismiä vastaan.

kuva45

Vietin edelliset kaksi viikkoa Helsingissä, koska viime viikonloppuna olimme FLOW´ssa. Viikot ovat olleet sosiaalisia ja olen kaivannut omaa rauhaa, mutta oli yllättävän haikeaa hetkeksi poistua siitä sosiaalisuus-kuplasta. Olen viime päivinä ajatellut paljon menneisyyttäni. Tunnen sen pohtimisen lähinnä rakentavaksi, koska koen tulleeni taas risteyskohtaan elämässäni palatessani Turkuun ja taas kunnolla yliopistoon. Muistan, kuinka vuosi sitten olin koko syksyn ihan valmis milloin tahansa tulemaan takaisin, koska olin niin ahdistunut muutoksesta, jonka kuitenkin omasta halustani olin tehnyt. Vähitellen sopeuduin ja on ollut yllättävän vaikeaa nyt muuttaa pois Helsingistä. Ja Kontulasta, koska hei, se on mainettaan parempi paikka! Kiitos Kontula, kohtelit hyvin ❤

En haluaisi sanoa näin, mutta tänä viikonloppuna Turku on hieman ahdistanut. Kulunut vuosi on pähkinänkuorellisesti sanottuna ollut elämäni paskin ja paras, joten se on vaikuttanut minuun paljon. Enemmän kuin ehkä vielä ymmärränkään. Nyt kun olen palannut vanhoille nurkille, olen niin konkreettisesti tekemisissä muutoksen kanssa. En halua palata itseni kanssa taaksepäin, joten vaatii pääni sisäistä vääntöä, etten heitä hukkaan itseni kanssa tekemääni työtä. Vapauduin Helsingissä ollessa henkisesti. Minua kiinnostaa jatkuvasti vähemmän muiden mielipiteet itsestäni ja se on ehkä minulle tärkein muutos. Ja eteenpäin vievin. En enää tuhlaa energiaani yrittääkseni olla kaikkien mielestä hyvä ja kiva ihminen, koska ikinä ei voi kaikkia miellyttää. Eikä tarvitsekaan. Ihana klisee, koska niin helvetin totta.

Olen ehkä aiemminkin tänne kirjoittanut, kuinka ristiriitaisena koen muiden kokevan minut. Toisaalta koen, että minua pidetään hiljaisena tyyppinä ja toisaalta ärsyttävänä ja “liian rohkeana”. Olen kokenut saavani ristiriitaista palautetta ja olen antanut sen vaikuttaa minuun liikaa. Ihmisillä tuntuu olevan jokin tarve määritellä toisia ja aina se ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Etenkään, jos ei tunne toista hyvin ja ole nähnyt erilaisissa tilanteissa. Tämä on nykyään lempilauseeni: Ihminen on tilannekohtainen. Kuka käyttäytyy samalla tavalla firman pikkujouluissa ja yhtiökokouksessa? Tai isän kanssa kalassa versus kaverin kanssa yksillä? Niinpä.

Sen sijaan, että annan viisareiden raksuttaa miettien, mitäköhän minusta ajatellaan, keskityn tekemiseen. Ja kuinka paljon enemmän energiaa onkaan vapautunut! En ole ehkä lapsuuden jälkeen tuntenut itseäni näin vapaaksi. Koen enemmän hetkiä, jolloin olen innostunut kaikesta, kuin hetkiä, jolloin puristun ahdistukseen. Liikutun nykyään todella helposti eri asioista ja poraan ihan huolella, etenkin yksin ollessa, koska sekin vapauttaa. Haluan tuntea vahvasti, koska silloin koen olevani elossa. Asiat vain tulevat nykyään todella helposti iholle ja tunnen sen kasvattavaksi. Kulunut vuosi vei henkisen kipukynnykseni äärirajoille ja koska selvisin, eivät tunteet enää pelota.

Olen todella kiitollinen kaikesta.

-Nora

 

 

FLOW 2018

Elämäni ensimmäiset festarit ovat nyt takana. Olin viime lauantaina Flow´ssa siskoni ja hänen ystävänsä kanssa. Odotin sitä monta viikkoa ja oli hienoa päästä kokemaan festarihumua. Ja mitä pukuloistoa! Ihmiset olivat todella panostaneet tyyleihinsä. Alue oli myös muutenkin visuaalisesti silmiä hivelevä ja etenkin illan hämärtyessä valokoristukset pääsivät oikeuksiinsa. Ruoka oli myös ihanaa.

kuva38

Eniten odotin Vestan esityksen näkemistä, koska pidän hänen musiikistaan. Hänellä on ihan omanlaisensa touchi hommaan. Ja hän oli mieletön! Hän vaikutti olevan täysin läsnä ja otti yleisön hyvin huomioon. Ja kaikki lempparibiisit tuli kuultua ❤ Hämärän jo laskeutuessa katsoimme Arctic Monkeys -yhtyeen keikan, mikä oli myös loistava ja yleisö oli ihan liekeissä. Sydämeni pomppii vieläkin ihmisten hyppyjen rummuttamaan tahtiin.

kuva43

Sunnuntain vietin pienessä päänsäryssä, koska punkkua tuli vedettyä lauantaina sen verran paljon. Juon alkoholia todella harvoin, joten en tarvitse kovin montaa annosta herätäkseni seuraavana aamuna pääkipuun. Mutta oli se sen arvoista. Univelkaa on vähän vieläkin, mutta se taitaa olla kertynyt koko viime viikolta. Olen niin innoissani tulevaisuudessa häämöttävistä asioista, että iltaisin aivot vain käyvät ylikierroksilla. Muutaman viikon päästä on alannut syksyn arki, johon kuuluu mm. paluu yliopistoon. Iiiks!

Vielä on kuitenkin kesää jäljellä ja se kannattaa elää täysillä!

-Nora

Koti on siellä, vaikka sydän ei olisikaan

Muutin tällä viikolla. Noin puoli vuotta sitten päätin, että muutan kesän lopulla Helsingistä Turkuun. About vuosi sitten muutin Turusta Helsinkiin. Se oli yksi elämäni parhammista päätöksistä, vaikka viime syksy olikin täynnä ahdistusta. Olin ihan jäissä kaikesta elämään kuuluvasta. Tiesin tarvitsevani muutosta, mutta olin liian masentunut ja ahdistunut nauttiakseni siitä. Elämäni tuntui vankilalta. Turku kyllästytti, yliopisto kyllästytti, tein työtä, josta en pitänyt ja tunsin vain joka päivä kulkevani kauemmas itsestäni.

Ensimmäiset puoli vuotta Helsingissä olivat vaikeat. Vaati aikaa sopeutua siihen kaupunkiin ja uudenlaiseen elämäntilanteeseen. Nykyään metron ääni on yksi kotoisimmista. Rakastan suuria kaupunkeja. Niihin voi kadota, se tuntuu turvalliselta. Samalla se on myös haaste, sillä se voi lisätä yksinäisyyttä. Mutta sain kuluneen vuoden aikana tutustua ihaniin tyyppeihin ❤ Myös tekemäni radio-jutut ovat jo yksinään syy, miksi kannatti todella lähteä Helsinkiin. Kohokohdiksi jäivät Laura Haimilan ja Aki Linnanahteen haastattelut omassa radio-ohjelmassani. Jatkan ohjelmaani syksyllä, vähän erilaisella twistillä. Sitä odotan innolla ja samalla saan hyvän syyn käydä usein Helsingissä.

Yksi isoimpia muutoksia kuluneen vuoden aikana oli asua kämppiksen eli siskoni kanssa. Meillä on aina ollut suhteellisen tulinen suhde. Riidat syttyvät ja sammuvat nopeasti. Jos olisimme pitkävihaisia toisillemme, emme luultavasti olisi enää missään tekemisissä. Mutta tunnemme toisemme niin hyvin, että sellaista vaaraa tuskin on. Viimeiset kuukaudet menivät todella hyvin ja koen, että suhteemme lähentyi. Rakastan häntä, kuten muitakin sisaruksiani, äärettömästi ❤ Siskoni kirjoitti minulle pari vuotta sitten kirjeeseen näin:”Miten muiden kanssa helposti näkee alun ja lopun, mutta kanssasi kaikki on yhtä jatkumoa.”

Tähän päästään aasinsiltana bulimiani, voisinko jo sanoa, parantumiseen. En ole oksentanut moneen kuukauteen, eikä se enää tunnu tarpeelliselta. Koska arvostan itseäni. Ansaitsen parempaa kohtelua itseltäni kuin sormet kurkussa. Olen työstänyt mieltäni siihen pisteeseen, että osaan hallita ahdistustani paremmin. Yksi suurimpia apuja on se, että minulla on todella vahva usko tulevaisuuteen. Vaikka olisi kuinka paska tilanne käsillä, yritän katsoa sen yli ja miettiä aikaa pitkälle eteenpäin, jolloin kaikki on todennäköisesti hyvin. Tunnen itseni tässäkin hetkessä vahvemmaksi kuin koskaan. Jotenkin outoa, koska juuri tuon kirjoitettuani Spotifysta alkaa soida Haloo Helsingin Kevyempi kantaa. Yhdessä vaiheessa todella halusin pois tästä maailmasta. Onneksi en lähtenyt. Kuulostaa radikaalilta sanoa noin, koska monet näkevät minusta vain sen toisen puolen, positiivisen. Kuitenkaan se ei tarkoita, etteikö olisi toinenkin puoli. Mutta haluan keskittyä positiivisuuteen aina kun mahdollista. Ja usein se on.

Edellinen aasinsilta jäi puolitiehen, sillä tarkoitukseni oli sanoa, että bulimiani parantumiseen auttoi paljon se, että asuin kämppiksen kanssa. Muistan etenkin syksyllä monia hetkiä, jolloin olisin laatannut, jos olisin ollut yksin. Toipuminen ei ole tapahtunut itsestään ja tie on ollut enemmän kuin kivinen, mutta enää siltä tieltä ei haaraudu polkuja kuin poispäin kyseisestä sairaudesta. Elämä on ihan liian arvokasta tuhlatakseni sitä enää sekuntiakaan.

Nyt istun uudessa kodissani, jossa on vielä tavaroita sikin sokin. Olen hieman pulassa, koska täällä on sen verran vähän kaappitilaa, etteivät kaikki tavarat mahdu paikoilleen. On vähän haastetta, kun muuttaa 73 neliön kolmiosta 25 neliön yksiöön. Mutta pakollinen konmaritus ei ole pahasta. Osasta tavaroista onkin aika luopua.

kuva37

kuva36

kuva35

Turussa ovat juureni, täällä synnyin. On kuitenkin ristiriitaista olla täällä. Sydämeni kuuluu Turkuun, mutta nykyään myös Helsinkiin. Aion nauttia siitä, että nyt olen taas täällä, mutta tunnen, ettei koko sydämeni seurannut perässä. Kaipaan metron ääntä, rautatieaseman hälinää. Muualla kuin Helsingissä ollessa minusta tuntuu jatkuvasti, että jään jostain paitsi. Rakastuin Töölönlahteen ja Kalasataman kallioihin. Siellä tuli istuskeltua ja parannettua maailmaa ihanien tyyppien kanssa. Haluan takaisin. Mutta nyt minun on oltava täällä. Osa sydämestäni on siihen täysin valmis ja vaikka ei olisikaan, nyt olen täällä.

Onneksi rakastan Turun kotiani. Tämä on ehkä kivoin koti, mikä minulla on koskaan ollut. Vanha talo, puulattiat, leveä ikkunalauta. Kun astuu ulos ovesta, on muutama sata metriä keskustaan. Tuntuu hyvältä tulla tänne. Vielä kun saan kaikki tavarat paikoilleen, tulee tästä vieläkin viihtyisämpi. Aikalailla elokuun loppuun asti majailen vielä arkipäivät Helsingissä, koska työharjoitteluni Evirassa päättyy vasta silloin. Siitäkin alkaa jo tulla haikea olo. Muutokseen kuuluu aina luopumista ja siksi tunnen olevani nyt todella herkillä. Ensi viikko on onneksi täynnä kivoja tapahtumia, jotka poistavat ainakin hetkeksi kaiken ylimääräisen mielestäni.

Parasta päivää sulle ❤

-Nora

 

 

Mikään ei ole itsestäänselvää

Järkytyin yhtenä päivänä lukiessani nuoren Janita Lukkarisen sairastuneen rajuun syöpään. En ollut aiemmin kuullut hänestä mitään, mutta uutinen pysäytti. Elämä ei todellakaan aina mene suunnitellusti. Kuullessani edellä mainitun kaltaisia uutisia, pysähdyn usein miettimään elämääni ja pohdin, mikä todella on merkityksellistä.

Välillä pelkään kuolemaa, välillä en. Ajattelen, että kaikella on jokin tarkoitus ja meitä odottaa jokin myös sen jälkeen, kun olemme poistuneet täältä. En ole varma, onko elämä maan päällä vain jokin välietappi ennen lopullista päämäärää. Tai onko edes mitään päämäärää? Mitä jos vain lakkaamme olemasta, kun happi loppuu?

Mietin välillä pääni puhki tavoitteitani. Yritän asettaa ne mahdollisimman korkealle. Pää pilvissä, jalat maassa on mielestäni hyvä mentaliteetti elämää kohtaan. En kuitenkaan halua olla yksi heistä, jotka kuolinvuoteellaan tajuavat, että elämä juoksi ohi kaiken suorittamisen lomassa. Tykkään tehdä paljon ja olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea. Jos nyt kuolisin, olisin ehtinyt tehdä ja kokea ihania asioita. Mutta niin paljon on vielä edessä, joten toivon, ettei aikani vielä ole tulossa päätökseen.

kuva34

Usein mediaa seuratessa törmää sydäntä särkeviin uutisiin. Niistä tulee hirveä olo, mutta samalla ne auttavat laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ne auttavat ymmärtämään, ettei mikään, eikä ketään ole itsestäänselvyys. On lupa kertoa välittävänsä läheisistään, koska ikinä ei voi olla varma, milloin kerta on viimeinen. Elämä on lopulta aikamoista trapetsilla taiteilua.

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä minulla on. Alkaen siitä, että saan huomenna avata silmäni uuteen päivään. Kerryttää kokemuksia ja muistoja. Elämä on arvokasta ❤

-Nora

Olenko feministi?

Tämä aihe on pyörinyt jo pitkään mielessäni. Se on ristiriitainen, monimutkainen, selvittämätön. Olen joskus nuorempana ajatellut, että olen feministi, koska olen nainen. Kun otin asiasta selvää, tajusin, ettei minulla ole mitään velvollisuutta kutsua itseäni feministiksi ennen kuin tiedän, mitä se tarkoittaa. Monimutkaista tästä tekee se, että feminismi tarkoittaa ihmisille eri asioita. Ehkä juuri siksi aihe kuohuttaa, koska on vaikeaa keskustella provosoimatta ja provosoitumatta asiasta, jota ei edes osata määritellä selkeästi kaikille samaa tarkoittavaksi. Eihän käsitteillä tee mitään, jos ne eivät kuvaa asioita riittävän yksiselitteisesti.

Jos feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista ja edistämistä, olen feministi. Jos se tarkoittaa miesvihaa ja muuta sellaista, joka vain vie sukupuolia kauemmas toisistaan, en ole feministi. Jos feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista, miksi siitä käytetään feminiinistä sanaa vielä nykyäänkin? Ymmärrän sen historialliset taustat, mutta uskon, että juuri sanan feminiininen painotus estää monia kutsumasta itseään feministeiksi, vaikka he tasa-arvoa kannattaisivat. Ainakin näin on itseni kohdalla. Sana johtaa harhaan, jos sen tarkoitus todella on edistää kaikkien tasa-arvoa.

Olen välillä miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun en kutsu itseäni feministiksi. Ajatellaanko minun sitten olevan sovinisti? Ajatellaanko minun olevan jotain sellaista, mitä en ole? Jos on vahvasti jonkin asian puolella, työntää helposti vähänkin eri mieltä olevat vastakkaiselle puolelle, vaikka asia ei olisi niin. Sukelsin netin ihmeelliseen maailmaan ja etsin erilaisia ajatuksia feminismistä. Kirjo oli yhtä laaja kuin odotinkin – ajatusten ääripäiden ilotulitusta oli ilmassa enemmän kuin räjähteitä taivaalla uutena vuotena. Koin helpotusta. En ole ainut, joka kokee feminismin ristiriitaiseksi.

Toivon, että tulevaisuudessa asia selkenee. Että löydettäisiin yhteinen linja, jonka takana kaikki tasa-arvon kannattajat voisivat seistä. Ja että tehdään niitä tekoja tasa-arvon edistämiseksi murtamalla kaikkia niitä rakenteita, jotka tavalla tai toisella luovat epätasa-arvoa. Olen halunnut saada aiheesta lisää tietoa ja lukenut siitä esimerkiksi täältä.

Vaikka tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuu polttopallon pelaamiselta, en toivoisi sen olevan sellaista. Tarkoitus ei ole saada ketään pois pelistä, vaan lisätä ymmärrystä siitä, mistä kulmista kukin asiaa katsoo. Minä katson edellä kerrotusta. Mistä sinä?

-Nora

 

Kävin Elastisen kuntosalilla, enkä vaivaantunut kertaakaan – keskinkertaisuuden määrittelee jokainen itse

Luin jokin aika sitten tämän kolumnin. Ärsyynnyin. Keskinkertaisuus aiheena on loistava ja myös ajankohtainen nykyajan suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Kyseistä kolumnia lukiessa minulle ei kuitenkaan välittynyt ehkä kolumnin pääpointiksi tarkoitettu sanoma (keskinkertaisuudessa ei ole mitään pahaa), vaan TFW:n ja heidän treenimetodinsa dissaaminen. Sen sijaan, että painaa metodin täysin alas ja maalaa sitä harjoittavista ihmisistä itsekkään kuvan, voisi vain todeta, ettei kyseinen treenimuoto sopinut itselleen.

Olen somesta seurannut paljon TFW:n meininkiä ja halunnut ottaa selvää, vastaako minulle välittynyt kuva todellisuutta. Somekuvista pursuaa mieletön yhteishenki ja tekemisen meininki. Treenit vievät äärirajoille ja jokaista kannustetaan. Vaikka treenimetodi on armeijatyylinen, ei siellä dissata, jos punnerruksia menee kaksi vähemmän kuin pitäisi. Tänään menin ystäväni ja hänen miesystävänsä kanssa ilmaiselle kokeilutunnille TFW:lle Helsingissä. Odotukseni ylittyivät.

Heti alusta alkaen oli tervetullut olo. Treeni alkoi parin minuutin motivaatiopuheella, mikä sai mieleni fokusoitumaan edessä olevaan treeniin ja unohtamaan kaiken muun. Nimenhuuto, alkulämppä. Kun ohjaaja antoi ohjeita, piti huutaa hallussa. Eniten mietin juuri tuota huutamista, että uskallanko ja pystynkö. Mutta paikan päällä unohdin miettiä sitä ja tein ihan täysillä huutoineen päivineen. Vaikka olen lähtökohtaisesti ulospäin aika rauhallinen ihminen, niin treenatessa revin itsestäni kaiken irti ja annan mennä täysillä. “Revin itsestäni kaiken irti” voi kuulostaa pahalta, mutta minulle kaikkensa antanut olo treenin jälkeen on paras olo ikinä. Silloin virtaa endorfiineja. Sen lisäksi, että treenillä on fyysisiä vaikutuksia, on ihmeellistä, mitä se saa aikaan pääkopassa. Tulee voimakas olo. Sellainen, että pärjää aina, mitä tahansa elämä tuo tullessaan.

Yksi asia jäi tämän päivän treenisessiosta erityisesti mieleeni: kaikki treenit tehtiin parin kanssa ja viimeisiä toistoja tekeviä kannustettiin porukalla. Kun olin ainut, joka teki yhden sarjan liikettä loppuun muiden ollessa jo valmiita, kaikki tulivat ympärilleni ja kannustivat. Se tuntui niin mielettömältä! Voin sanoa, että yhtäkkiä tuli paljon voimia lisää. Ylipäätään meininki oli aika epäsuomalainen, nimittäin vähän väliä heitettiin high fivet ohjaajan ja treenaajien kanssa. Eikä minulla ollut kertaakaan vaivaantunut olo.

Sitten vielä linkittämääni kolumniin. Kirjoittaja puhuu siinä keskinkertaisuudesta aivan kuin TFW:llä ihmisiä luokiteltaisiin elämässä pärjäämisen perusteella. Kyse on uskoakseni kuitenkin siitä, haluatko tehdä sen päivän treenisi keskinkertaisesti vai pyrkiä omaan parhaaseesi, joka sinulla juuri sinä päivänä on annettavanasi. Uskon tämän pätevän myös muihin ryhmäliikuntoihin, joissa haipataan porukkaa vetämään oman parhaan treenin. Eivätkä kaikki treenimuodot sovi kaikille. Onneksi liikuntalajeja on niin paljon, että varmasti jokainen löytää omansa.

kuva32

Ja keskinkertaisuus. Miten se määritellään? Eikö se ole lopulta jokaisen oma asia. Jokaisella on omat tavoitteet ja haasteet elämässään, eikä samoilla asioilla ole kaikille samoja merkityksiä. Mitä paremmin koet itse voivasi päättää elämästäsi, sen paremmin se on sinulla #hallussa

Helteistä viikkoa!

Nora