Mikään ei ole itsestäänselvää

Järkytyin yhtenä päivänä lukiessani nuoren Janita Lukkarisen sairastuneen rajuun syöpään. En ollut aiemmin kuullut hänestä mitään, mutta uutinen pysäytti. Elämä ei todellakaan aina mene suunnitellusti. Kuullessani edellä mainitun kaltaisia uutisia, pysähdyn usein miettimään elämääni ja pohdin, mikä todella on merkityksellistä.

Välillä pelkään kuolemaa, välillä en. Ajattelen, että kaikella on jokin tarkoitus ja meitä odottaa jokin myös sen jälkeen, kun olemme poistuneet täältä. En ole varma, onko elämä maan päällä vain jokin välietappi ennen lopullista päämäärää. Tai onko edes mitään päämäärää? Mitä jos vain lakkaamme olemasta, kun happi loppuu?

Mietin välillä pääni puhki tavoitteitani. Yritän asettaa ne mahdollisimman korkealle. Pää pilvissä, jalat maassa on mielestäni hyvä mentaliteetti elämää kohtaan. En kuitenkaan halua olla yksi heistä, jotka kuolinvuoteellaan tajuavat, että elämä juoksi ohi kaiken suorittamisen lomassa. Tykkään tehdä paljon ja olen kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut kokea. Jos nyt kuolisin, olisin ehtinyt tehdä ja kokea ihania asioita. Mutta niin paljon on vielä edessä, joten toivon, ettei aikani vielä ole tulossa päätökseen.

kuva34

Usein mediaa seuratessa törmää sydäntä särkeviin uutisiin. Niistä tulee hirveä olo, mutta samalla ne auttavat laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ne auttavat ymmärtämään, ettei mikään, eikä ketään ole itsestäänselvyys. On lupa kertoa välittävänsä läheisistään, koska ikinä ei voi olla varma, milloin kerta on viimeinen. Elämä on lopulta aikamoista trapetsilla taiteilua.

Tällä hetkellä tunnen suurta kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä minulla on. Alkaen siitä, että saan huomenna avata silmäni uuteen päivään. Kerryttää kokemuksia ja muistoja. Elämä on arvokasta ❤

-Nora

Advertisements

Olenko feministi?

Tämä aihe on pyörinyt jo pitkään mielessäni. Se on ristiriitainen, monimutkainen, selvittämätön. Olen joskus nuorempana ajatellut, että olen feministi, koska olen nainen. Kun otin asiasta selvää, tajusin, ettei minulla ole mitään velvollisuutta kutsua itseäni feministiksi ennen kuin tiedän, mitä se tarkoittaa. Monimutkaista tästä tekee se, että feminismi tarkoittaa ihmisille eri asioita. Ehkä juuri siksi aihe kuohuttaa, koska on vaikeaa keskustella provosoimatta ja provosoitumatta asiasta, jota ei edes osata määritellä selkeästi kaikille samaa tarkoittavaksi. Eihän käsitteillä tee mitään, jos ne eivät kuvaa asioita riittävän yksiselitteisesti.

Jos feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista ja edistämistä, olen feministi. Jos se tarkoittaa miesvihaa ja muuta sellaista, joka vain vie sukupuolia kauemmas toisistaan, en ole feministi. Jos feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista, miksi siitä käytetään feminiinistä sanaa vielä nykyäänkin? Ymmärrän sen historialliset taustat, mutta uskon, että juuri sanan feminiininen painotus estää monia kutsumasta itseään feministeiksi, vaikka he tasa-arvoa kannattaisivat. Ainakin näin on itseni kohdalla. Sana johtaa harhaan, jos sen tarkoitus todella on edistää kaikkien tasa-arvoa.

Olen välillä miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun en kutsu itseäni feministiksi. Ajatellaanko minun sitten olevan sovinisti? Ajatellaanko minun olevan jotain sellaista, mitä en ole? Jos on vahvasti jonkin asian puolella, työntää helposti vähänkin eri mieltä olevat vastakkaiselle puolelle, vaikka asia ei olisi niin. Sukelsin netin ihmeelliseen maailmaan ja etsin erilaisia ajatuksia feminismistä. Kirjo oli yhtä laaja kuin odotinkin – ajatusten ääripäiden ilotulitusta oli ilmassa enemmän kuin räjähteitä taivaalla uutena vuotena. Koin helpotusta. En ole ainut, joka kokee feminismin ristiriitaiseksi.

Toivon, että tulevaisuudessa asia selkenee. Että löydettäisiin yhteinen linja, jonka takana kaikki tasa-arvon kannattajat voisivat seistä. Ja että tehdään niitä tekoja tasa-arvon edistämiseksi murtamalla kaikkia niitä rakenteita, jotka tavalla tai toisella luovat epätasa-arvoa. Olen halunnut saada aiheesta lisää tietoa ja lukenut siitä esimerkiksi täältä.

Vaikka tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuu polttopallon pelaamiselta, en toivoisi sen olevan sellaista. Tarkoitus ei ole saada ketään pois pelistä, vaan lisätä ymmärrystä siitä, mistä kulmista kukin asiaa katsoo. Minä katson edellä kerrotusta. Mistä sinä?

-Nora

 

Kävin Elastisen kuntosalilla, enkä vaivaantunut kertaakaan – keskinkertaisuuden määrittelee jokainen itse

Luin jokin aika sitten tämän kolumnin. Ärsyynnyin. Keskinkertaisuus aiheena on loistava ja myös ajankohtainen nykyajan suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Kyseistä kolumnia lukiessa minulle ei kuitenkaan välittynyt ehkä kolumnin pääpointiksi tarkoitettu sanoma (keskinkertaisuudessa ei ole mitään pahaa), vaan TFW:n ja heidän treenimetodinsa dissaaminen. Sen sijaan, että painaa metodin täysin alas ja maalaa sitä harjoittavista ihmisistä itsekkään kuvan, voisi vain todeta, ettei kyseinen treenimuoto sopinut itselleen.

Olen somesta seurannut paljon TFW:n meininkiä ja halunnut ottaa selvää, vastaako minulle välittynyt kuva todellisuutta. Somekuvista pursuaa mieletön yhteishenki ja tekemisen meininki. Treenit vievät äärirajoille ja jokaista kannustetaan. Vaikka treenimetodi on armeijatyylinen, ei siellä dissata, jos punnerruksia menee kaksi vähemmän kuin pitäisi. Tänään menin ystäväni ja hänen miesystävänsä kanssa ilmaiselle kokeilutunnille TFW:lle Helsingissä. Odotukseni ylittyivät.

Heti alusta alkaen oli tervetullut olo. Treeni alkoi parin minuutin motivaatiopuheella, mikä sai mieleni fokusoitumaan edessä olevaan treeniin ja unohtamaan kaiken muun. Nimenhuuto, alkulämppä. Kun ohjaaja antoi ohjeita, piti huutaa hallussa. Eniten mietin juuri tuota huutamista, että uskallanko ja pystynkö. Mutta paikan päällä unohdin miettiä sitä ja tein ihan täysillä huutoineen päivineen. Vaikka olen lähtökohtaisesti ulospäin aika rauhallinen ihminen, niin treenatessa revin itsestäni kaiken irti ja annan mennä täysillä. “Revin itsestäni kaiken irti” voi kuulostaa pahalta, mutta minulle kaikkensa antanut olo treenin jälkeen on paras olo ikinä. Silloin virtaa endorfiineja. Sen lisäksi, että treenillä on fyysisiä vaikutuksia, on ihmeellistä, mitä se saa aikaan pääkopassa. Tulee voimakas olo. Sellainen, että pärjää aina, mitä tahansa elämä tuo tullessaan.

Yksi asia jäi tämän päivän treenisessiosta erityisesti mieleeni: kaikki treenit tehtiin parin kanssa ja viimeisiä toistoja tekeviä kannustettiin porukalla. Kun olin ainut, joka teki yhden sarjan liikettä loppuun muiden ollessa jo valmiita, kaikki tulivat ympärilleni ja kannustivat. Se tuntui niin mielettömältä! Voin sanoa, että yhtäkkiä tuli paljon voimia lisää. Ylipäätään meininki oli aika epäsuomalainen, nimittäin vähän väliä heitettiin high fivet ohjaajan ja treenaajien kanssa. Eikä minulla ollut kertaakaan vaivaantunut olo.

Sitten vielä linkittämääni kolumniin. Kirjoittaja puhuu siinä keskinkertaisuudesta aivan kuin TFW:llä ihmisiä luokiteltaisiin elämässä pärjäämisen perusteella. Kyse on uskoakseni kuitenkin siitä, haluatko tehdä sen päivän treenisi keskinkertaisesti vai pyrkiä omaan parhaaseesi, joka sinulla juuri sinä päivänä on annettavanasi. Uskon tämän pätevän myös muihin ryhmäliikuntoihin, joissa haipataan porukkaa vetämään oman parhaan treenin. Eivätkä kaikki treenimuodot sovi kaikille. Onneksi liikuntalajeja on niin paljon, että varmasti jokainen löytää omansa.

kuva32

Ja keskinkertaisuus. Miten se määritellään? Eikö se ole lopulta jokaisen oma asia. Jokaisella on omat tavoitteet ja haasteet elämässään, eikä samoilla asioilla ole kaikille samoja merkityksiä. Mitä paremmin koet itse voivasi päättää elämästäsi, sen paremmin se on sinulla #hallussa

Helteistä viikkoa!

Nora

Perusasiat haltuun ja Hartsu täyteen

Aloitin juhannuksena kitaransoiton uudelleen. Lukioaikana kävin vajaan vuoden kitaratunneilla, mutta kärsivällisyyteni ei riittänyt ja vaadin itseltäni liikaa. Ihan kuin minusta olisi voinut tulla Juha Tapio kahdessa viikossa. En tiedä, olenko nykyään sen kärsivällisempi, mutta Juha Tapio en ole, eikä minusta sellaista kitaravirtuoosia kahdessa viikossa tule. Kitaransoiton uudelleen aloittamiseen minua innoitti kitaran korottaminen sisustuselementistä hyötykäyttöön. Naapurit ja kämppis saattavat olla pahoillaan. Olen myös viime aikoina kirjoittanut runoja ja biisilyriikoita sielun tyhjentymiseen asti ja minua kiehtoo ajatus, että voisin jonain päivänä tehdä oman biisin. Miltä tekstini kuulostaisivat säveliin käärittyinä? Nyt on vain otettava kitaransoiton perusasiat haltuun, jotta voin säveltää oman tuotannon ja täyttää Hartsun.

Fun fact: Meinaan jatkuvasti kirjoittaa kitarasta “hän”, kuten kirjoitin Instastoryyn uudesta kamerani mikrofonista, mutta ymmärrän sen kuulostavan oudolta #turkulainen

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet sellaisia, että mietin 50 asiaa samaan aikaan ja tunnen 150 tunnetta samaan aikaan. Välillä ajatukseni vievät minut synkkiin maisemiin, mutta sitten hymyilen. Sanon itselleni “sinä paskiainen selvisit siitä ja siitä kaikesta, selviät jatkossakin“. “Harmi”, ajattelevat jotkut jossain ja “Just niin!” toiset muualla. Usein havahdun hetkiin, jolloin tajuan, että ei hitsi, eihän juuri nyt tähän tarvita muuta kuin tämä hetki. Koen tämän olevan osa aikuistumista, ettei koko ajan tarvitse jotain tai jotakuta, vaan hetkessä itsessään ja minussa on kaikki, mitkä siihen riittävät.

kuva31

Taidan jokaisessa postauksessa mainita ajankulusta. Se vaan hujahtaa ohi silmien. Nyt on jo heinäkuu. Välillä meinaa tulla stressiä eri asioista, mutta toisaalta koen paljon onnellisuutta niin isoista kuin pienistäkin jutuista: työharjoittelussa on mennyt paremmin kuin hyvin, uudet asumiskuviot tuntuvat järjestyvän, eikä minun tarvinnut sunnuntaina korjata huulipunaa kertaakaan kaupungilla ollessa. Ja Ellinooran keikka sunnuntaina oli best ❤ Monenlaiset asiat saavat tällä hetkellä minut hymyilemään, välillä arvaamattomasti kaupan kassajonossa. Luotan elämään ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, enkä yritä jatkuvasti hallita sitä. Uskon, että elämä kantaa ja että osaan myös tehdä parempia valintoja kuin tähän asti. Yritys ainakin on kova.

Niin se vaan menee – koko päivän satoi, mutta nyt jo melkein paistaa aurinko.

Iloa viikkoon!

Nora

 

 

“Elämä on rauhansopimus”

Mieli etsii jotain suurta suurempaa,
jonka kohta myydä voi, tai unohtaa –
Ja jälkeen taistelunkin, juuri tauonneen
pahan piiloista se alkaa uudelleen…

Elämä on suuri rauhansopimus,
josta jälkeen jää vain allekirjoitus –
Ja lapsi pelkää jossakin, kun ilta on:
Liekkimyrskyn alla orpo, osaton.

kuva27

Vuodet väistyy, eikä niistä kiinni saa –
Kaikki tässä on, muu vain kuvitelmaa…
Me rakastumme itseemme ja elämään,
kunnes hajoamme tyhjään tykkänään…

-Hector

Rakastan Hectorin biisejä, hänen ääntään. Hänen biiseissään on niin paljon sanomaa ja lyriikat koskettavat syvältä. Olen huomannut kuuntelevani häntä etenkin silloin, kun elämässäni olevat myrskyt ovat laantumaan päin. Niin kuin tuntuu, että nyt.

Viime viikon uin pohjavesissä, mutta tällä viikolla on ollut ihan eri fiilis. Osittain päätin maanantaina, että nyt saakeli. Eilen menin siskoni kanssa Suomipopin ilmaiskonserttiin Kaisaniemeen kuuntelemaan JVG:n ja Sunrise Avenuen keikat. Tunnelma oli mieletön ja aurinko paistoi taivaan täydeltä. Tosin nolasin itseni turvatarkastuksessa ennen sisäänpääsyä. Laukussani oli täytetty vesipullo, jota ei tietenkään saanut viedä konserttialueelle. Niinpä jouduin kaatamaan sen maahan jalkojeni juureen (komean järjestyksenvalvojan edessä) ja tulipa syyllinen olo, koska ihan kuin olisin ollut salakuljettamassa kirkasta viinaa 😀

kuva28

Olen kohta ollut Evirassa kaksi viikkoa työharjoittelussa ja joka päivä opin lisää. Viihdyn siellä hyvin ja työporukka on ihana! Kirjoitan harjoittelusta enemmän, kun viikkoja kertyy lisää. Evirassa on liukuva työaika ja olen huomannut yhden oudon asian: vaikka voisin mennä duuniin vasta vaikka kymmeneksi, aloitan joka aamu vähän seitsemän jälkeen. Minulla on lyhyt työmatka metrolla ja bussilla ja nykyään aamuisin vain pompsahdan pystyyn klo 6 aikoihin. Pääsee ainakin aikaisin kotiin, kun aloittaa päivän heti aamusta. Ja on raukea fiilis astua tyhjään toimistoon ja laittaa hommat rauhassa käyntiin. Mutta tästä kaikesta lisää toisessa postauksessa lähitulevaisuudessa.

Aika se vain jatkaa nopeaa kulkuaan. Tämä kesä on ohi ennen kuin huomaankaan. Odotan edelleen syksyä malttamattomana. Odotan tulevaisuutta malttamattomana. Olen lähtökuopissa, uusien juttujen edessä. Tiedän, että ne viimeistään ravistavat minut hereille, jos ei nyt ihan siltä tunnu. Ainakaan tarpeeksi.

-Nora

 

Mitä jos

Se mistä haaveilen, ei koskaan toteudu.

Odotan elämältä liikaa, kuitenkin.

En koskaan pääse eroon ahdistuksesta.

Kuolen ennen kuin ehdin tehdä kaiken.

kuva24

En sovi tähän maailmaan.

En koskaan toivu syömishäiriöstä täysin.

En koskaan toivu mistään täysin.

En kestä seuraavaa iskua.

Se lyö niin kovaa, et sattuu bäng bäng bäng.

kuva26

En olekaan vahva.

Kesästä tuleekin kylmä. Sään puolesta tai muuten.

En koskaan löydä.

Sydämestäni tulee silppua, eivätkä silmäni enää peilaa sielua.

Lähden.

Minuun voi murtautua niin kuin haluaa.

-Nora

10 vuotta keliaakikkona

Tänä keväänä, juurikin nyt toukokuussa, on tullut täyteen kymmenen vuotta siitä, kun sain diagnoosin keliakiasta. Yläasteen seitsemäs luokka oli silloin juuri päättymässä, joten minulla oli hyvin kesä aikaa perehtyä gluteenittomaan ruokavalioon. Keliakian löytämiseen meni kohdallani hieman reilu vuosi. Oireet alkoivat nivelkivuilla, jotka etenkin sormissa olivat välillä pahoja. Muistan joitakin käsityötunteja, jolloin lapasten kutominen tuotti tuskaa, koska sormeni olivat niin jäykät.

Vähitellen mukaan tulivat vatsakivut. Myös erilaisia epämääräisiä oireita ilmeni, kuten päänsärkyä ja väsymystä. En vieläkään tiedä, miten lääkäri ymmärsi tutkia keliakian mahdollisuuden, koska en tiedä lähisuvussani ketään, jolla keliakiaa olisi diagnosoitu. Diagnoosi varmistui gastroskopialla eli mahalaukun tähystyksellä ja kiitän luojaa siitä, että olin niin nuori, että minut nukutettiin. Olin ihan paniikissa sitä ennen, ehkä tämä kuvastaa tilannetta hyvin: olin auttamassa isäpuoltani sikalassa ja yleensä en juurikaan digannut siitä, mutta edellisinä päivinä ennen tähystystä kuiskasin hiljaa mielessäni “toivon todellakin, että pääsen tänne pian uudelleen“. Pääsin, mutta en muista olleeni siitä niin kiitollinen.

Kun lääkäri kertoi minulta löytyneen keliakia, purskahdin itkuun. En tiennyt, mitä keliakia on, joten tietenkin ylidramaattisena ihmisenä kuvittelin saaneeni elinaikaa kaksi viikkoa. Lääkäri kysyi, tiesinkö, mistä oli kyse ja kertoi sitten. Huojennus valtasi minut. Ei lääkehoitoa, ei kuolemantuomiota. Minun on ainoastaan noudatettava gluteenitonta ruokavaliota äärimmäisen tarkasti koko loppuelämäni. Ja vaikka tämä voi kuulostaa sarkastiselta, niin sitä se ei ole. En ole missään vaiheessa kokenut keliakiaa riesaksi.

kuva22
Kahvila Ylikivassa Vaasassa kaikki tarjottava on gluteenitonta.

Nopeaan sopeutumiseen vaikutti oireiden häviäminen gluteenittomalla ruokavaliolla ja se, ettei minulla ollutkaan esimerkiksi nivelreumaa, jota oireiden perusteella epäiltiin. Tosin nivelreuma on yksi keliakian liitännäissairauksista ja suvussani on sitä, joten koskaan ei voi olla varma, etteikö se jossain vaiheessa puhkeaisi. Talvisin sormieni nivelet saattavat välillä kipeytyä, mutta se on lievää. Kilpirauhasongelmat ovat myös tyypillisiä keliakian liitännäissairauksia ja niihin olen valitettavasti joutunut tutustumaan omakohtaisesti. Tosin uskon, että anoreksia aikoinaan laukaisi kilpirauhasen toimintahäiriöt. Mutta olen kesästä 2014 lähtien ollut ilman lääkitystä ja välillä käynyt verikokeissa tarkkailemassa tilannetta ja arvot ovat pysyneet normaaleina. Maanantaina menen taas chekkaamaan tilanteen.

Joillekin kilpirauhashäiriöt tuottavat tuskallisia oireita, mutta itse en aikoinaan huomannut olossani mitään muutosta. Olin yllättynyt, kun lääkäri kertoi niistä. Aluksi minulla diagnosoitiin kilpirauhasen liikatoiminta, joka liiallisella lääkityksellä kääntyi vajaatoiminnaksi. En kertaakaan huomannut olossani muutosta. Siksi en voi esimerkiksi nytkään olla varma, joten on hyvä käydä silloin tällöin verikokeissa selvittämässä asiaa.

kuva20

kuva21

Vaikka en ole ikinä kokenut keliakiaa riesaksi, niin Doris-keksit ja Lidlin paistopisteet ovat syitä, miksi välillä keliakia harmittaa minua. Aika hyvin siis menee. Äidistä oli suuri apu ja tuki alussa, koska hän osti kaupasta erilaisia tuotteita ja sain etsiä lemppari-leipiä ja muita herkkuja. Minulle myös tehtiin keittiöön oma ruokanurkkaus, jossa oli vain gluteenittomat tuotteet. Samoin sain jääkaappiin oman hyllyn, jossa oli voini ja juustoni. Keliakian kanssa ruokailu on murun tarkkaa, sillä jo pienestä määrästä gluteenia voi tulla todella sairaaksi. Ja etenkin nyt, kun aikaa diagnoosista on kulunut jo kymmenen vuotta, on gluteenista johtuvat oireet rajuja. Olen kymmenen vuoden aikana about viisi kertaa vahingossa syönyt gluteenia. Viimeksi keväällä 2015, kun söin vahingossa proteiinipatukan, joka ei ollutkaan gluteeniton. En ollut ollut kaupassa riittävän huolellinen.

Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin kauppareissuihin. Luen aina pakkausselosteet. Vaikka tuote olisi sellainen, jota olisin ostanut satamiljoonaa kertaa, tarkistan silti. Tuoteselosteet voivat muuttua, enkä halua ottaa mitään riskejä. Ja välillä gluteenia on tuotteissa, joissa sitä ei ikinä uskoisi olevan! Kuten kondomeissa 😀 Törmäsin juuri yhtenä päivänä juttuun, jossa kerrottiin merkistä, joka valmistaa gluteenittomia kondomeita ja samassa jutussa kerrottiin, miksi monissa sellaisissa tuotteissa gluteenia on. Niin kauan kuin gluteenia ei joudu suuhuni, olen turvassa, mutta ihokeliaakikoille jo kosketus gluteenia sisältävän tuotteen kanssa voi aiheuttaa pahoja oireita. Joissakin shampoissa, hammastahnoissa, deodoranteissa jne. on gluteenia.

kuva19

Toissapäivänä olin ottamassa äidin luona jääkaapista vanilja-rahkan, mutta onneksi tosiaan aina luen pakkausselosteet, sillä se sisälsi gluteenia. Muita vaaranpaikkoja ovat jäätelöt ja monet suklaat, joissa ei helposti ajattele olevan gluteenia. Minulle se on jo itsestään selvää, että gluteenia voi olla melkeinpä missä vain. Mutta ymmärrän hyvin, etteivät ei-keliaakikot aina tule ajatelleeksi kaikkia vaaranpaikkoja. Siksi usein esimerkiksi kylässä varmistan, mistä mikäkin on tehty ja välillä minulle annetaan tuotteiden pakkaukset, joista voin itse varmistaa. Välillä muilta vaaditaan siis kärsivällisyyttä, mutta en tee sitä ollakseni hankala, vaan välttääkseni joutumasta asumaan viikkoa vessassa, näin kauniisti sanottuna 😀

Kun rupean kirjoittamaan keliakiasta, aihe tuntuu loputtomalta. Kuitenkaan arjessani en juuri ajattele sitä. Vaikka luen pakkausselosteita ja pyyhin hysteerisesti muruja keittiössä, keliakia on niin luonnollinen osa elämääni, että se vain on siinä mukana. Vähän kuin huomaamatta. Tuntuisi todella oudolta, jos keliakia voisi parantua. Että jonain päivänä voisin ostaa ruisleipää, Doris-keksejä ja Lidlin nakkicroissantteja. Että voisin valita ravintolan ruokalistalta ihan mitä vain. Ettei olisi ikinä hetkiä, kun miettisin, voinko luottaa tähän ruokamestaan. Ja että kauppareissut kestäisivät kymmenen minuuttia vähemmän. Mutta en valita. Keliakia on osa minua ja me tullaan oikein hyvin toimeen.

Ja aina oppii uutta! Kuten sen, että kondomeissakin voi olla gluteenia. Kymmenen vuotta meni saada tämä tieto.

Kaikkea hyvää tulevaan viikkoon!

-Nora